1:NEN OIKEUDENPALVELIJA.
Orsino, tää se sama on Antonio,
Jok' otti Phoenix-laivan lastinensa;
Se sama, joka Tigerinkin valtas,
Kun nepaaltanne meni toinen jalka.
Kadulta röyhkeänä, hurjapäänä
Me tappelusta hänet kouristimme.
VIOLA.
Mun pelasti hän, miekallaan mua puolsi.
Tok' äsken oli puheensa niin kummaa,
Ett' ihan luulen, ett' on miesi hullu.
HERTTUA.
Sa kuulu merirosvo, laivasissi,
Mik' uhka toi sun niiden armon alle,
Jotk' olet tyyrihillä verityöllä
Vihollisikses saanut?
ANTONIO.
Jalo herra,
Nuo nimet sallikaa mun heittää pois.
Antonio ei rosvo ole, sissi,
Vaikk' onkin hän Orsinon vihamies
Ja syystä kyllä. Tenho toi mun tänne:
Tuon kiittämättömän, tuon pojan tuossa
Vihaisen meren vaahtoisesta suusta
Ma autoin; toivoton hän oli romu;
Elämän annoin hälle, sitä paitse
Rakkauden rajattoman, ehdottoman
Hän multa sai; ja tästä rakkaudesta
Ma hänen tähtens' alttiiks antauduin
Viholjaan kaupunkinne vaaroille;
Ma hyökkäyksistä häntä puolustin;
Kun minut vangittiin, hän viekasteli —
Osakkaaks ei hän vaaraan halunnutkaan —
Ja kielsi julki minut tuntevansa,
Näin tuokiossa vuotta kaksikymment'
Erotti meidät; kukkaronkin kielsi,
Jonk' olin hetki sitten käyttääksensä
Hänelle suonut.
VIOLA.
Mitä tietää tämä?
HERTTUA.
Milloinka tänne kaupunkiin hän saapui?
ANTONIO.
Tänäpä, herra; kolmeen kuukauteen
Erossa emme hetkeäkään olleet,
Vaan seurass' yöt ja päivät keskenämme.
(Olivia seuralaisineen tulee.)
HERTTUA.
Kreivitär! Päällä maan nyt taivas astuu!
Mut sinä houraat, mies: tää nuorukainen
Mua palvellut on kuukausia kolme.
Vaan toiste siitä. — Viekää hänet syrjään.
OLIVIA.
Oliviako palvella voi muulla
Kuin minkä ruhtinaaltani jo kielsin? —
Cesario, ette pysy sanassanne.