OLIVIA.
Mihinkä? — Cesario, viivy, ylkä!
HERTTUA.
Ylkä?
OLIVIA.
Niin, ylkä: voitko kieltää sen?
HERTTUA.
Tuon ylkä sinä?
VIOLA.
Herra, minä en.
OLIVIA.
Haa! Halpaa pelkuruutta vaan se lie,
Jok' omimpasi murhaamaan sun vie.
Cesario, älä pelkää, onnees tartu;
Ole, mikä tiedät olevas, niin olet
Sa yhtä suuri kuin se, jota pelkäät.
(Palvelija palajaa, pappi mukana.)
Terveeksi, isä! Virkas kautta vaadin, —
Vaikk' äsken aioimmekin yöhön peittää,
Mink' ennen aikaa sattumus nyt ilmaa —
Todista, mitä tämän nuorukaisen
Ja minun välill' äsken päätettiin.
PAPPI.
Ikuisen lemmenliiton sopimus,
Käsien liitoksella lujitettu,
Lukittu huulten vihkisinetillä,
Sormusten vaihdoksella vahvistettu
Ja kaikki toimituksen juhlamenot
Mun virkasanallani kiinnitetty,
Niin hiljan, että siitä olen vasta
Kaks tunninmatkaa lähennellyt hautaa.
HERTTUA.
Kavala pentu! Miksi muututkaan,
Kun aika päähäs sataa lumiaan?
Niin silloin varmaan viekkauteesi paadut,
Ett' omiin juonihisi vihdoin kaadut.
Hyvästi! Hänet vie; mut varo vasta
Minua matkallasi kohtaamasta.
VIOLA.
Ma vannon, herra, —
HERTTUA.
Turha valaa käyttää.
Vois rakkautta pelkurikin näyttää!