VIOLA. Jos se olette, niin, toden totta, omistatte itsenne vääryydellä; sillä mikä on omaanne niin, että voitte sen antaa pois, ei ole omaanne niin, että voitte sitä kieltää. Vaan tämä ei kuulu tehtäviini: aion jatkaa puhettani ylistykseksenne ja sitten ilmoittaa teille lähetykseni ytimen.
OLIVIA.
Suoraan vaan pääasiaan; vapautan teidät ylistyksestä.
VIOLA. Ah, ja minä kun näin niin paljon vaivaa sitä oppiakseni, ja se kun on niin runollinen!
OLIVIA. Sitä luultavampi, että se on sepitetty; olkaa hyvä, pitäkää se omiksi tarpeiksi. Kuulin, että olitte hävytön tuolla ulkona, ja sallin teidän tulla sisään, pikemmin ihmetelläkseni kuin kuullakseni teitä. Jos ette ole mieletön, niin menkää; jos olette järkevä, niin puhukaa lyhyesti; en ole nyt sillä tuulella, että voisin näin koppavaan sanakiistaan ruveta.
MARIA.
Tahdotteko nostaa purjeenne, herra? Tässä on reitti.
VIOLA. En, hyvä koksmaatti; aion tässä vielä hetken aikaa kellua. — Aarnianne sietäisi hiukan kesyttää,[3] kaunis prinsessa.
OLIVIA.
Sanokaa toimenne.
VIOLA.
Olen lähettiläs.
OLIVIA. Tosiaankin teillä lienee hirveitä asioita kerrottavana, kun noin kauheasti kursailette. Sanokaa asianne.
VIOLA. Se on yksinomaan teidän kuultavaksi aiottu. En tuo mitään sodanjulistusta, en vaadi mitään uskollisuuden lupausta; kannan kädessäni öljypuun oksaa, ja puheeni on vaan rauhan kieltä.