OLIVIA.
Anteeks suokaa,
Hänestä teitä puhumasta kielsin,
Mut jos on itsellänne toinen pyyntö,
Niin ennen teidän suusta sitä kuulen
Kuin sfeerein soitantoa.
VIOLA.
Rakas neiti, —
OLIVIA.
Anteeksi suokaa! Kun te hurmasitte
Mun tässä taannoin, laitoin jäljestänne
Ma sormuksen, näin pettäin itseäni
Ja käskyläistäni ja, ehkä, teitä.
Nuhteisiin ankariin nyt olen syypää,
Kun kehnoin juonin teille tyrkytin,
Mik' omaanne ei tietääksenne ollut.
Mit' aattelitte? Ettekö vain paaluun
Lie pannut kunniaani, usutellen
Sen päälle kaikki kahleettomat luulot,
Mit' ilkein sydän ajatella saattaa?
Noin tarkka silmä kylläks on jo nähnyt;
Sydäntäin harso verhoo, eikä povi.
No, haastakaahan.
VIOLA.
Mun on sääli teitä.
OLIVIA.
Se askel lempeen on.
VIOLA.
Ei puoltakaan:
Useinhan vihamiestäkin on sääli.
OLIVIA.
No niin, nyt taas on aikaa hymyellä;
Oi, kuinka vähäst' ylpistyypi kurja!
Jos saalis olla täytyy, paljon paremp'
On leijonan, kuin suden saalis olla.
(Kello lyö.)
Mua kello ajan häviöstä moittii. —
Älähän pelkää, poika, en sua tahdo;
Mut ikäsi ja järkesi kun kypsyy,
Niin vaimosi on saapa oiva miehen.
Kas, tuoss' on tienne: länteen pois!
VIOLA.
Siis länteen!
Hauskuutta, menestystä teille toivon.
Mut vastuut' eikö herralleni, neiti?
OLIVIA.
Jää vielä! Sano, poika hyvä, mitä
Minusta luulet.
VIOLA.
Että luulette
Toist' olevanne, kuin mit' olette.