FABIO.
Hyvä!
HERRA TOPIAS.
"Niin tapat minut konnana ja lurjuksena."
FABIO.
Aina vaan te osaatte lain turvissa pysytellä. Hyvä!
HERRA TOPIAS.
"Hyvästi! Jumala meistä toisen sielua armahtakoon! Minun hän kyllä
voisi armahtaa, mutta parempaa toivon; varo sinä siis itseäsi!
Ystäväsi, sen mukaan, miten häntä kohtelet, ja verivihollisesi,
Antreas Kälppäinen."
Jos tämä kirje ei pane häntä liikkeelle, niin eivät sitä koivetkaan tee. Toimitan sen hänelle.
MARIA. Nyt on siihen sopiva tilaisuus; hän on paraikaa armollisen neidin pakinoilla ja palaa sieltä kohta.
HERRA TOPIAS. Mene, Antreas, ja väijy häntä puutarhan kolkassa niinkuin poliisi. Heti kun hänet näet, niin paljasta miekkasi, ja juuri kun sen paljastat, niin päästä kauhea kirous; sillä usein tapahtuu, että kauhea kirous, kun sen torahuttaa karkealla, jymisevällä äänellä, tuottaa enemmän miehuuden mainetta kuin mikään urouden näyte konsanaan. Matkaan vain!
HERRA ANTREAS.
Jos kiroamista kysytään, niin kyllä minä siinä puoliani pidän.
(Menee.)
HERRA TOPIAS. Mutta kyllä minä en tätä kirjettä hänelle anna; sillä, käytöksestään päättäen, tuo herraspoika on älykäs ja hyvin kasvatettu; toimi, johon hänen herransa häntä käyttää sisareni tyttären luona, todistaa sekin sitä; siis tämä kirje, joka on niin tavattoman mieletön, ei herättäisi nuorukaisessa vähääkään pelkoa; hän huomaisi pian, että se on pölkkypäästä lähtenyt. Mutta minä teen vaatiman suusanalla, pidän suurta melua Kälppäisen urhoollisuudesta ja saatan niin tuolle herraspojalle — joka on kyllin nuori uskoteltavaksi — mitä pelottavimman käsityksen hänen vimmastaan, taidostaan, raivostaan ja väkivaltaisuudestaan. Tämä heitä kumpaakin niin säikähdyttää, että tulevat tappamaan toisiaan katseillaan niinkuin basiliskit.