ORLANDO. Orlando, teidän armonne, ritari Roland de Bois'n nuorin poika.
HERTTUA FREDRIK.
Oi, että oisit jonkun toisen poika!
Isääsi kunnioitti maailma,
Mut mulle aina vihamies hän oli.
Tuo tekos enemmän mua miellyttäisi,
Jos toista sukuperää olisit.
Hyvästi! Reipas olet nuorukainen.
Jos maininnut vain oisit toisen isän!
(Herttua Fredrik seurueineen ja le Beau menevät.)
CELIA.
Minä noinko oisin isänäni tehnyt?
ORLANDO.
Ylpeilen, Rolandin ett' olen poika,
Niin, nuorin poika; — nimeä en vaihtais,
Vaikk' ottais Fredrik minut lapsekseen.
ROSALINDA.
Ol' isälle kuin henki Roland rakas,
Ja koko maailma ol' isän mieltä.
Jos oisin ennen tiennyt, ken hän on,
Niin kyynelt' oisin pyynnön höysteeks pannut,
Noin ett'ei oisi vaaraan syössyt.
CELIA.
Serkku,
Nyt kiitämme ja rohkaisemme häntä:
Isäni raaka, tyly kohtelu
Mua sydännyttää. — (Orlandolle.) Kiitost' ansaitsette;
Jos lemmess' ootte yhtä uskottava,
Kuin uskomaton oli tekonne,
Niin tyttösenne kelpaa.
ROSALINDA.
Nuori mies,
(Antaa hänelle vitjat kaulastaan.)
Tuo onnen hylkäämättä ottakaa;
Enemmän antais hän, jos hällä oisi. —
Tule, serkku!
CELIA.
Hyväst', ylvä ylimys!
ORLANDO.
Miks en voi kiittää? Paremp' osani
On maahan lyöty; pystyssä on enää
Vain pilkkataulu, pölkky eloton.
ROSALINDA.
Hän kutsuu. Ylpeys laski onnen kanssa;
Kysynpä, mitä tahtoo. — Kutsuitteko?
Te hyvin painitte, ja muitakin
Te voititte kuin vihamiehiänne.
CELIA.
Tuletko, serkku?
ROSALINDA.
Tulen. — Hyvästi!
(Rosalinda ja Celia menevät.)
ORLANDO.
Mik' into kieltäni nyt kahlehtii?
En puhua ma voi, ja hän kun pyysi!
Orlando-parka, olet kukistettu!
Niin, Charles tai joku heikompi sun voitti.
(Le Beau palajaa.)
LE BEAU.
Teit' ystävänä neuvon, hyvä herra:
Tää paikka jättäkää. Vaikk' ylistystä
Ja suosiot', ystävyyttä ansaitsette,
Niin on nyt sillä päällä herttua,
Ett' tekonne hän kaikki pahaks kääntää.
Häll' oikkuns' on. Mik' on hän, teidän nähdä
On sopivampi kuin mun kertoa.
ORLANDO.
Suur' kiitos, herra! Pyydän, sanokaa:
Ken herttuan tytär noista kahdest' oli,
Jotk' ottelua tässä katselivat?
LE BEAU.
Ei kumpikaan, jos luontoon katsotaan;
Mut hoikempi on hänen tyttärensä,
Ja karkoitetun herttuan on toinen,
Jot' anastaja-setä täällä pitää
Seuraksi tyttärelleen: näiden rakkaus
On hellempi kuin koskaan sisarusten.
Mut herttua, tietäkää, on hiljan saanut
Ihanaan veljentyttäreensä inhon,
Ja muut' ei syytä siihen lie kuin se,
Ett' avuistansa häntä kansa kiittää
Ja hyvän isän tähden häntä säälii!
Ja, kautta henkeni, hän salavihans'
Äkisti häneen purkaa. — Hyvästi!
Maailmass' ehommassa toivon teiltä
Vastedes lisää rakkautta ja seuraa.
ORLANDO.
Hyvästi! Suurest' olen kiitollinen.
(Le Beau menee.)
Nyt joudun peijakkaasta itse peikkoon:
Tylystä herttuasta tylyyn veikkoon. —
Mut taivaallinen Rosalinda!
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Huone hovilinnassa.
(Celia ja Rosalinda tulevat.)
CELIA. No, serkku! No, Rosalinda! — Cupido armahtakoon! — Ei sanaakaan?
ROSALINDA. Ei edes koiralle viskattavaa.
CELIA. Sinun sanasi ovat liian kalliit koirille viskattaviksi, mutta paiskaa edes jokunen minulle. Kas niin, halvaa minut järkisyillä.
ROSALINDA. Silloin olisi kahden serkun loppu, jos toinen halvaantuisi järkisyistä, ja toinen hullaantuisi ilman järkisyitä.
CELIA. Mut tuoko kaikki sinun isäsi tähden?
ROSALINDA. Ei, osaksi myöskin lapseni isän tähden. Oi, kuinka on ohdakkeita täynnä tämä arkimaailma!