CELIA. Ne on vain takkiaisia, serkku, joita on viskattu sinuun pyhänvietoksi; jos emme kulje raivatulla tiellä, niin omat hameemme niitä kokoavat.
ROSALINDA. Hameestani ne voisin ravistaa pois; mutta nämä takkiaiset istuvat kiinni rinnassa.
CELIA. Yskäise ne pois.
ROSALINDA. Yskisin, jos yskällä saisin ystävän tänne.
CELIA. No, mitä! Lyö painia halujesi kanssa.
ROSALINDA. Oi, ne pitävät paremman painijan puolta kuin mitä minä olen.
CELIA. Taivas sinua auttakoon! Kyllä vielä kerran hänen kanssaan rynnistelet, vaikka siinä allekin joutuisit. — Mutta pannaanpa nyt nämä pilapuheet viralta ja puhutaan vakavasti. Onko mahdollista, että sinä noin äkkipikaa olisit niin kiihkeästi kiintynyt vanhan ritari Rolandin nuorimpaan poikaan?
ROSALINDA. Herttua, isäni, rakasti sydämmestään hänen isäänsä.
CELIA. Johtuuko siitä, että sinun pitää sydämmestäsi rakastaa hänen poikaansa? Niin ollen pitäisi minun häntä vihata, sillä minun isäni vihasi sydämmestään hänen isäänsä; ja kuitenkaan minä en vihaa Orlandoa.
ROSALINDA. Älä vihaakaan häntä! Minun tähteni, älä!