CELIA. Miksi häntä vihaisin? Eikö hän ansaitse parempaakin?
ROSALINDA. Sen tähden anna minun häntä rakastaa; ja rakasta sinäkin häntä, kun minäkin rakastan. — Kas, tuossa tulee herttua.
CELIA. Silmät vihaa suitsevina.
(Herttua Fredrik hoviherroineen tulee.)
HERTTUA FREDRIK.
Tulisin kiirein, neiti, valmistukaa hovista lähtöön.
ROSALINDA.
Minäkö?
FREDRIK.
Niin, te.
Jos kymmenessä päivässä et täältä
Jo kahtakymment' ole peninkulmaa,
Niin vie sun surma.
ROSALINDA.
Setä, rukoilen,
Mun suokaa tietää, mik' on rikokseni.
Jos omaa itseäni ymmärrän,
Jos omat toivomukseni ma tunnen,
Jos unt' en näe, enkä järjilt' ole —
Jot' en ma luulisi — niin teit' en koskaan,
En ajatuksin syntymättöminkään,
Ma loukannut.
HERTTUA FREDRIK.
Tuo petturein on tapaa;
Jos sanat voisi heitä puhdistaa,
Niin puhtait' oisivat kuin itse armo.
Se riittää, ett' en minä sinuun luota.
ROSALINDA.
Mua petturiks ei epäilynne tee.
Sanokaa, mistä johtuu moinen luulo.
HERTTUA FREDRIK.
Isäsi tytär olet, siinä kyllin.
ROSALINDA.
Se olin, kun te veitte hänen maansa,
Se olin, kun te hänet karkoititte.
Ei, prinssi, petosta ei peritä;
Tai suvussa jos onkin, mitä koskee
Se minuun? Isäni ei pettur' ollut.
Siis suurest' erehdytte, köyhyyttäni
Jos, prinssi, pettuudeksi luulette.
CELIA.
Mua kuulkaa, armollinen valtias!
HERTTUA FREDRIK.
Niin, Celia, sun tähtes sai hän jäädä;
Isänsä kanssa muuten harhailisi.
CELIA.
En minä silloin pyynnyt häntä jäämään;
Tahtonne vaati sen, ja tuntonne.
Hänt' arvomaan min' olin silloin nuori,
Nyt hänet tunnen: petturi jos hän on,
Niin minä myös; me yhdess' aina maattiin,
Kisailtiin, syötiin, yhdess' opiskeltiin;
Jos missä käytiin, rinnan aina käytiin
Ja yhtenä kuin Junon joutsenpari.
HERTTUA FREDRIK.
Hän liian suka sulle on; tuo lempeys,
Tuo hiljaisuus, tuo kärsivällisyys
Hiveltää kansaa, ja se häntä säälii.
Sa hupsu! Nimesi hän sulta ryöstää;
Sa kirkkaammalta näytät, puhtaammalta,
Kun hän on poissa. Suutas älä avaa;
Luja on tuomio ja järkkymätön:
Hän karkoitettu on.
CELIA.
Siis julistakaa
Minulle, isä, sama tuomio;
En hänest' erillään ma elää voi.
HERTTUA FREDRIK.
Sin' olet hupsu. — Serkku, kavahda:
Jos aikailet, niin, kautta kunniani
Ja valtasanani, sun surma perii.
(Herttua Fredrik hoviherroineen menee.)
CELIA.
Oi, Rosalinda-parka, mihin menet?
Isiä vaihdetaanko? Ota minun.
Oi, armas, suret enemmän kuin minä.
ROSALINDA.
Mull' enemmän on syytä.
CELIA.
Eikä, serkku.
Iloitse! Etkö tiedä, että herttua
Mun, tyttärens', on karkoittanut?
ROSALINDA.
Ei.
CELIA.
Vai ei? Vai ei? Siis Rosalindalta
Se rakkaus puuttuu, joka sanois sulle,
Ett' yhtä sinä olemme ja minä.
Eroko? Ero meille, armas? Ei!
Hakekoon isä toisen perillisen.
Siis, tuumailkaamme, miten paeta
Ja mihin mennä, mitä ottaa mukaan.
Äl' yksin kohtaloas kantaa pyydä
Ja huolistas mua osattomaks tehdä.
Tuon taivaan kautta, murheistamme valjun,
Sano mitä sanot, minä mukaan käyn!
ROSALINDA.
Mut mihin sitten mennään?
CELIA.
Setäni luokse, Ardennien metsään.
ROSALINDA.
Ah, kuinka vaarallista meille on,
Naisille meille, matkustaa niin kauas!
Voroille kauneus mielemp' on kuin kulta.
CELIA.
Pukeun itse köyhään, halpaan pukuun
Ja umbralla ma keltaan kasvoni.
Tee sinä samoin, niin ei rosvoili' ole
Halua meihin.
ROSALINDA.
Eikö paremp' oisi,
Kun tavallista suuremp' olen minä,
Ett' ihan pukeutuisin mieheksi?
Sorea lyhyt miekka lanteilla,
Kädessä metsäkeihäs; sydämmessä
Vaikk' oiskin hiukan naisen pelkoa,
Ois ulkomuoto sotainen ja karski,
Niinkuin ne monet muutkin akkamiehet
Näöllään uhka-uljuutt' osoittavat.
CELIA.
Ja mikä nimesi, kun olet mies?
ROSALINDA.
Ei huonompi kuin Jupiterin paashin:
Sanoa saat mua Ganymedeeksi.
Mut mitä nimeä sä itse käytät?
CELIA.
Jotakin joka sopii tilaani:
Ei enää Celian, vaan Alienan.
ROSALINDA.
Mut mitä, jospa mukaan vieteltäisi
Isämme hovista tuo narrinparta?
Hän eikö ratoks oisi matkalla?
CELIA.
Avaraan maailmaan hän mua seuraa;
Kyll' yksin häntä kosin. Pois nyt vain
Korumme kokoomaan ja kalleutemme,
Ja parast' aikaa miettimään ja tietä,
Kuink' etsijöiltä turvaan pääsemme.
Siis käykäämme nyt ilman arvelutta
Ei maanpakoon, vaan kohti vapautta.
(Menevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Ardennien metsä.
(Karkoitettu herttua, Amiens ja muita ylimyksiä metsästyspuvussa.)
HERTTUA.
Maanpako-kumppanit ja ystävät,
Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'
On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö
Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?
Tääll' Aatamin vain rangaistuksen tuntee,
Vuos'aikain vaihteet: talven jäiset kourat
Ja myrskyn vonkunan ja ulvonnan,
Mut kun se puree, että vihloo vilu
Ja karmii pintaa, hymyilen ja sanon:
Ei immarrusta tuo; nuo neuvosherrat
Suun sisään mulle sanovat, mik' olen.
Suloinen vastoinkäymisen on hyöty:
Kuin häijy, myrkyllinen rupikonna[3]
Se kalliin kiven päässään tallettaa.
Näin meille, mailman melust' erillään,
Puut puhelee ja lähteet kirjans avaa,
Kivetkin saarnaa; hyvää tääll' on kaikki.
AMIENS.
Pois tät' en vaihtais. Onnellinen te,
Kun onnen kommellukset voitte kääntää
Noin lempeäksi sulokieleksi.
HERTTUA.
Pois tulkaa, mennään riistaa kaatamaan;
Vaikk' onkin sääli, että kailot raukat,
Tään eräkylän kotoasukkaat,
Omalla maallaan väkänuolistamme
Häpäänsä veriin saavat.
1 YLIMYS.
Toden totta,
Se synkän Jaques'nkin käy sydämmelle.
Hän vannoo, että pahemp' olette
Kuin veljenne, jok' ajoi teidät maasta.
Amiens ja minä tänään hänen taakseen
Hiivimme, kun hän lojui tammen alla,
Jok' ikäjuuriansa kurkoittaa
Purosta, joka metsän kautta soljuu.
Nyt siihen peloteltu hirvi-parka,
Ajajan nuolen haavoittamana,
Tul' läähöttämään; ja tuo eläin-parka
Niin syvään toden totta huokailikin,
Ett' ihan katketakseen pingoittui
Sen nahkaturkki; suuret kyynelherneet
Sen viatonta turpaa pitkin ajoi
Toistansa takaa; näin tuo karva-narri,
Jot' yhtenänsä tarkkas synkkä Jaques,
Ripeän puron seisoi reunall' aivan,
Lisäten sitä kyynelin.
HERTTUA.
Ja Jaques
Tuost' eikö näytelmästä saarnaa tehnyt?
1 YLIMYS.
Tuhansin vertauksin. Ensin siitä,
Ett' eläin täysinäiseen virtaan itki:
"Teet, eläin-parka, testamenttis", sanoi,
"Kuin mailman lapset: sille lisää annat,
Joll' on jo kyllin". Sitten, kun se jäänyt
Ol' yksin silkkisistä ystävistään:
"Niin oikein", sanoi hän, "noin seuraparven
Hajoittaa kurjuus!" Lauma huoleton
Juoks ohi kylläisenä, mut ei kukaan
Silmännyt kumppaniin: "Niin", sanoi Jaques,
"Pois juoskaa porvarit, te ihramahat!
Niin' tapa vaatii; miksi katsoisitte
Te tuohon köyhään häverikkö-raukkaan?"
Näin parjaten hän penkoi ytimiltään
Maat, kaupungit ja hovit, jopa kaiken
Tään elämänkin; vannoi että ollaan
Voroja, tyranneja, pahempaakin,
Kun säikytämme elukat, ja lisäks
Ne oman kodin helmaan tapamme.
HERTTUA.
Hän sinne jäikö noihin mietteisiinsä?
2 YLIMYS.
Jäi, itkemään ja tutkistelemaan
Tuot' oihkivata raukkaa.
HERTTUA.
Näytä paikka;
Hän tuossa mielentilass' otollisin
On seuramies: hän älykäs on silloin.
2 YLIMYS.
Ma heti teidät saatan hänen luokseen.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Huone hovilinnassa.
(Herttua Fredrik tulee hoviherroineen ja seuralaisineen.)
HERTTUA FREDRIK.
Niin onko, ettei kukaan heitä nähnyt?
Se mahdotont' on: konnat täällä hoviss'
On juoness' olleet heitä auttamassa.
1 HOVIHERRA.
En tiedä ketään, jok' ois häntä nähnyt;
Kamarineitsyensä vuoteelle
Saattoivat hänet, mutta huomenissa
On vuode tyhjä, poissa haltija.
2 HOVIHERRA.
Tuo narri-ryötys, jolle teillä usein
On tapa nauraa, hän on myöskin poissa.
Prinsessan sisäneitsyt, Hesperia,
On tunnustanut salaa kuunnelleensa,
Kuink' ylisteli neiti serkkuineen
Tuon paininlyöjän suloa ja voimaa,
Jok' äsken voitti vankan Charlesin;
Ja luulee että, missä lienevätkin,
Tuo nuori mies on heidän seurassaan.
HERTTUA FREDRIK.
Sana veljelle! Se teiska tuokaa tänne;
Jos hän on poissa, tuokaa tänne veli,
Hän selvän hänest' ottaa saa. Mut joutuin!
Ja urkintaanne älkää hellittäkö,
Vaan kotiin tuokaa hupsut karkurit.
(Menevät.)