Oliverin talon edusta.
(Orlando ja Aadam tulevat vastatuksin.)
ORLANDO. Ken siellä?
AADAM. Te, nuori herraniko? — Jalo herra! Oi, rakas herra! Vanhan Rolandin Ihana muisto! Mitä teette täällä? Miks teill' on hyveet? Miksi kansan lemmet? Miks ylvä, vahva, uljas olette? Miks olitte niin kärkäs voittamaan Tuon kärtyn herttuan vahvaa taistelijaa? Miks maine häti kotiin ennen teitä? Kuink' ette tiedä, että muutamille On vihamiehiks omat avutkin? Niin teidänkin: hyveenne, rakas herra, Pyhiä pettureit' on teitä kohtaan. Oi, tätä mailmaa, missä jalouskin On omistajallensa myrkkyä!
ORLANDO. Mikä hätänä?
AADAM. Voi, onnetonta teitä! Ovia näitä karttakaa: tääll' asuu Hyveenne vihamies tään katon alla. Veljenne — ei, ei veli, sentään poika — Ei poikakaan: tuot' en sen pojaks sano, Jot' olin jo tuon isäks sanoa — On kuullut maineenne, ja aikoo polttaa Tän' yönä talon, jossa nukutte, Ja teidät samassa. Jos pettää tää, Niin koittaa toisin keinoin teidät tappaa. Ma kuuntelin, ja kuulin hankkeensa. Ei ihmismaja tää, vaan teurashuone; Varokaa sitä, peloll' inhokaa.
ORLANDO. Mut mihin sitten mennä, Aadam, mihin?
AADAM. Mihinkä vain, mut milloinkaan ei tänne.
ORLANDO. Kuin? Ruokaniko kerjätä mun pitää, Vai kehnon väkivallan miekallako Kuin rosvo maantiell' elantoni ryöstää? Se tehdä täytyisi, en tiedä muuta; Mut sit' en tee, en, käyköön kuinka käy. Ma ennen kärsin luonnottoman veren Ja verisenkin veljen ilkityöt.
AADAM. Ei, ei! Viissataa kruunua on mulla, Isänne palvelussa palkastani Ne säästin vanhuuteni vaalijaks, Kun heikot raajat herpoo virassa Ja ukko tarpeetonna nurkkaan syöstään. Ne ottakaa! Hän, joka kaarneet ruokkii Ja varpusille hankkii elannon, Hän vanhuuteni turvaa. Tuossa kulta! Kaikk' ottakaa, ja minut käskylääksi. Vireä, vahva olen, vaikka vanha; En nuoruudessa ole vereeni Seannut kuumaa, kiihoittavaa juomaa, En, otsa julkeana, kulkenut Ma heikkouden ja veltostuksen teillä; Siks vanhuuteni kylmä on, mut raitis, Kuin vankka talvi. Minut ottakaa! Jos mitä toimitte ja tarvitsette, Kuin nuorukainen teitä palvelen.
ORLANDO. Oi, hyvä vanhus, sinuss' ihan kuultaa Tuo vanhan ajan harras virkainto, Kun aherrettiin työn, ei palkan vuoksi! Et ole sinä nykyajan laps; Nyt hikoillaan vain oman edun tähden, Ja se kun saavutetaan, kuolee into Sen saavutukseen: niin et ole sinä. Mut, vanhus-parka, kuivaa rankaa vaalit, Jok' ei voi sulle edes kukkaa antaa Sun vaivasi ja hoitos palkaksi. Mut tule, yhdessä siis menkäämme. Ennenkuin kuluu nuoruutesi säästö, On meille tullut pulast' ehkä päästö.