ROSALINDA. Niin, paras tyytyä, hyvä Siera. — Kas, keitä tulee tuossa? Nuori mies ja vanha vakavasti keskustellen.
(Corinnus ja Silvius tulevat.)
CORINUS.
Jos niin teet, niin hän iäksi sun hylkää.
SILVIUS.
Jos tietäisit vain, kuinka häntä lemmin!
CORINUS.
Sen arvaan: kerran lemmin minäkin.
SILVIUS.
Ei, vanha olet, sin' et sitä arvaa,
Vaikk' olitkin niin lempiharras nuorra,
Kuin konsa pieluksella oihkija.
Mut jos sa lemmit niinkuin minä, — vaikka
Niin lempinyt ei varmaan ole kukaan, —
Niin kuinka moneen naurettavaan tekoon
Tää intohimo sinut vietteli?
CORINUS.
Tuhansiin, joita nyt en enää muista.
SILVINUS.
Siis hartaast' oikein lempinyt et ole.
Jos pienintä et muista tyhmyyttä,
Mihinkä lempes on sua houkutellut,
Niin lempinyt et ole;
Jos, niinkuin minä nyt, et kuulijaa
Sa kultas kehull' ole väsyttänyt,
Niin lempinyt et ole;
Jos seuraasi et ole heittänyt
Äkisti, niinkuin nyt mua kiihka käskee,
Niin lempinyt et ole. — Phebe, Phebe!
(Menee.)
ROSALINDA.
Oi, paimen-parka! Haavaasi kun hain,
Niin kovaks onneks omani ma löysin.
SIERA. Ja minä omani. Muistan, kun olin rakastunut, kuinka silloin löin pamppuni rikki kiveen ja sanoin, että pitäköön sen hyvänään siitä, että oli yöllä hiipinyt Hymysen Jaanan tykö; ja muistan, kuinka suutelin hänen karttuaan ja sen lehmän utaria, jota hänen sievät sierottuneet kätensä olivat lypsäneet; ja muistan, kuinka hyväilin herneenpalkoa[4] hänenä, ja otin kaksi hernettä ja annoin ne hänelle takaisin ja sanoin itkevin kyynelin: "pidä nämä minun tähteni". Me uskolliset rakastajat teemme usein kummallisia keikahduksia; mutta niinkuin kaikki luonnostaan on kuolevaista, niin ovat kaikki kuollakseen rakastuneet luonnostaan hassahtaneita.
ROSALINDA. Sinä puhut älykkäämmin kuin mitä itse hoksaat.
SIERA. Minä en koskaan hoksaa omaa älyäni, ennenkuin olen siihen koipeni taittanut.
ROSALINDA.
Zeus, Zeus! Tuon pojan lempi suuri
Mun lempeni on tapaan juuri.
SIERA. Niin minunkin; mutta, minussa se vain on vähän väljähtänyt.
CELIA.
Kysykää joku tuolta mieheltä,
Hän eikö kullast' antais meille ruokaa;
Mult' ihan hiutuu henki.
SIERA.
Kuules, moukka!
ROSALINDA.
Vait, narri! Ei sun sukujasi hän.
CORINUS.
Ken kutsuu?
SIERA.
Parempasi.
CORINUS.
Kovin halvat
Ne muuten oisivatkin.
ROSALINDA.
Vaiti, sanon! —
Hyv' iltaa, ystäväni!
CORINUS.
Hyvää iltaa,
Ylevä herra! Hyvää iltaa kaikki!
ROSALINDA.
Jos, paimen, hyväll' eikä rahalla
Täss' erämaassa mitään saa, niin sano,
Tääll' onko missä levätä ja syödä;
Tää nuori neito, matkast' uupuneena,
Jo nääntyy.
CORINUS.
Kaunis herra, säälin häntä,
Ja soisin, hänen tähtens' enemmän
Kuin itseni, ett' auttaa häntä voisin.
Mut minä olen toisen miehen paimen,
En keritse mä villaa, jota kaitsen,
On isäntäni saita luonteeltaan,
Ja vieraanvaraisuuden töill' ei koita
Hän uivaan valtakuntaa saavuttaa.
Lisäksi töllit, laitumet ja karjat
On kaupan nyt; ja tarhassa ei ole —
Kun itse poiss' on — mitään syödäksenne.
Mut mit' on täällä, sitä katsahtakaa,
Ma terveeks sanon teidät omastakaa.
ROSALINDA.
Ken aikoo laitumet ja karjat ostaa?
CORINUS.
Se nuori paimen, jok' ol' äsken tässä;
Mut hänen mielens' ei nyt kaupoiss' ole.
ROSALINDA.
Ma pyydän, jos ei väärin lie, ett' ostat
Nuo töllit, laitumet ja karjat sinä;
Rahoja meiltä kauppahinnaks saat.
CELIA.
Ja lisää palkkaa. Miellyn tähän paikkaan:
Tääll' elämäni viettää tahtoisin.
CORINUS.
Tää kaikk' on kaupan, se on varma vissi.
Mua seuratkaa; jos sitten miellyttää
Maat, tuottehet ja elintavat täällä,
Niin rupeen rengiksenne suoraa kättä
Ja teen rahoillanne kaupat empimättä.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Toinen kulma samaa metsää.
(Amiens, Jaques ja muita.)