JAQUES. Hyvä! Jos koskaan kiitän ketään ihmistä, niin teitä kiitän. Se, mitä komplimangiksi sanotaan, on niinkuin kahden marakatin imartelua; ja kun joku minua sydämmestään kiittää, on niinkuin olisin viskannut hänelle rovon ja hän siitä antaisi minulle kerjurin kost'jumalan. Kas niin, lauletaan nyt; ja joka ei tahdo, pitäköön suunsa!
AMIENS. No niin, laulan laulun loppuun. — Miehet, kattakaa sill'aikaa pöytä: herttua haluaa juoda tämän puun alla. — Hän on koko päivän ollut teitä etsimässä.
JAQUES. Ja minä olen koko päivän ollut häntä paossa. Hän on liian viisasteleva minun seurakseni. Minä ajattelen yhtä paljon asioita kuin hänkin; mutta minä kiitän Jumalaa, enkä nosta niistä mitään melua. — Noh, liirutellaan, kaikki yhtenä!
KAIKKI (laulavat):
Ken kaihtaa kunniaa
Ja rauhaa rakastaa
Ja itse kyntää, kaivaa
Ja leipäns' irti vaivaa,
Mä tänne tervehdin häntä:
Tääll' ainoat
On vainoojat
Vain talvi ja lumiräntä.
JAQUES. Minä annan teille samalle nuotille värssyä, jonka eilen tekaisin runollisen taipumukseni uhalla.
AMIENS. Ja minä sen laulan.
JAQUES. Se kuuluu näin:
Jos missä töllöttää
Mokoma aasinpää,
Jok' älliensä vuoksi
Pois onnenmailtaan juoksi,
Duc ad me, duc ad me, duc ad me!
Niit' enemmän
Tääll' on kuin hän,
Hänt' älliöjoukkohon tervehdän.
AMIENS. Duc ad me, mitä se on?