JAQUES. Se on kreikkalainen loihtusana, jolla narreja manataan piiriin. Nyt menen nukkumaan, jos voin; jos en voi, niin sadattelen kaikkia Egyptin esikoisia.[5]

AMIENS. Ja minä menen etsimään herttuaa; ruoka on valmis.

(Menevät eri taholle.)

Kuudes kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää.
(Orlando ja Aadam tulevat.)

AADAM. Rakas herra, edemmäksi en jaksa kulkea. Ah, kuolen nälkään! Tuohon heittäydyn maahan ja otan hautani mittaa. Hyvästi, hyvä herra!

ORLANDO. Mitä nyt, Aadam? Eikö enempää miehuutta sinussa? Elä vielä hetkinen; virkisty hetkeksi; hilvisty hetkeksi. Jos tässä jylhässä metsässä on mitään otusta, niin tulen joko itse sen ruoaksi tai tuon sen ruoaksi sinulle. Luulosi on lähempänä kuolemaa kuin voimasi. Minun tähteni rohkaise mieltäsi; pidä kuolema matkan päässä vielä hetkinen; tulen heti paikalla takaisin, ja jos en tuo mukanani sulle jotakin syötävää, niin annan sulle luvan kuolla; mutta jos kuolet ennenkuin tulen, niin pidät pilkkanasi vaivojani. Kas niin, nyt näytät iloiselta; ja minä tulen heti paikalla takaisin. — Mutta tässähän makaat ihan tuulen suussa: annahan, niin kannan sinut suojaisempaan paikkaan, ja sinä et tule kuolemaan ruoan puutteesta, jos vain on elävää olentoa tässä erämaassa. Rohkeutta, hyvä Aadam!

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää.
(Pöytä katettuna. Herttua, Amiens, hoviherroja ja
palvelijoita tulee.)
HERTTUA.
Pedoksi varmaankin on muuttunut,
Hänt' ihmishahmossa ei löydä mistään.
1 HOVIHERRA.
Vastikään oli täällä, iloissaan,
Kun kuuli laulua.
HERTTUA.
Jos lauluhartaaks
Mokoma rääkylintu rupeaa,
Niin pian syntyy sfeereiss' epäsointaa. —
Tavata tahdon häntä; hakuun menkää.
1 HOVIHERRA.
Hän säästää multa vaivat, tulee itse.
(Jaques tulee.)
HERTTUA.
No, herraseni? Onko tämä laitaa,
Teit' etsiä ett' täytyy ystäväinne?
Mik' on? Te iloiselta näytätte.
JAQUES.
Oi, narri, narri! — Metsäss' yhdyin narriin
Niin, kirjonarriin, — kurjaa maailmaa! —
Niin totta kuin ma elän, yhdyin narriin!
Hän loikoi lekotellen auringossa
Ja sätti onnetarta kelpo sanoin,
Valituin sanoin, — niin, tuo kirjonarri.
"Huomenta, narri", sanoin. "Ei", hän sanoi,
"En ole narri, kunnes onni siunaa."
Sitt' otti päiväkellon taskustaan,
Sit' ulein silmin katseli ja sanoi
Juur' älykkäästi: "Kymmenen on kello;
Näin näemme", sanoi, "kuinka aika luistaa:
Se oli tunti sitten yhdeksän,
Ja tunnin päästä on se yksitoista;
Näin hetki hetkelt' yhä kypsymme,
Näin hetki hetkelt' yhä mätänemme;
Ja se sen virren loppu." Näin kun kuulin
Tuon kirjonarrin aikaa arvioivan,
Niin keuhkon' alkoi laulaa kukkokiikaa,
Siit' että narrit noin on syvälliset;
Ja narrin kellon jälkeen tunnin siinä
Ma nauroin yhtenään. — Oi, kelpo narri!
Ylevä narri! Narrin puku paras!
HERTTUA.
Ken on se narri?
JAQUES.
Jalo, kunnon narri!
Hovimies on ollut; sanoo, että naisill'
On lahja ymmärtää se, jos vain kauniit'
Ovat ja nuoria. Hän aivonsa,
Jotk' ovat kuivat niinkuin kyrsän tähteet
On matkan jälkeen, kummaa mietekamaa
On täyteen sullonut, ja sitä sitten
Muruittain jakaa. — Oi, ett' oisin narri!
Himoitsen kirjopuvun kunniaa.
HERTTUA.
Sen saat.
JAQUES.
Se ainoa on toivoni;
Kun te vain tiedostanne kitkette
Sen väärän luulon, joka siinä versoo:
Ett' olen viisas. Vapauden vain tahdon,
Niin täyden vallan puhaltaa kuin tuuli,
Kehenkä tahdon: se on narrin oikeus;
Ja jota enin hulluuteni ruoskii,
Sen täytyy enin nauraa. Miksi niin?
Se "miksi" selvä on kuin kirkkotie:
Se, jota narri viisaudellaan vitsoo,
On perin narri, jos on iskusta
Hän tietävinään, vaikka kirveltäiskin;
Näet, muuten narrin summaletkaukset
Vois viisaan pöhköyden paljastaa.
Hoi, narrin puku mulle! Jos saan luvan
Puhua vapaasti, niin mailman ruumiin
Rumasta saastasta ma perin perkaan,
Jos vaan se kiltist' ottaa rohtoni.
HERTTUA.
Hyi suas! Tiedän mitä tekisit.
JAQUES.
No, pahus, mitä parempaa kuin hyvää?
HERTTUA.
Pahimman synnin, syntiä kun moitit.
Sin' olet itse ollut irstainen,
Niin hillitön kuin itse pedon kiima.
Ja kaikki paisumat ja mätähaavat,
Joit' olet vapaudessas hankkinut,
Ne koko maailmaan nyt levittäisit.
JAQUES.
Haa! Kuka saarnaa ylpeyttä vastaan
Ja sillä hosuu yksityistä vain?
Se eikö nouse, paisu niinkuin meri,
Siks kunnes viimein lamaantuu ja laskee?
Ket' yksityistä porvar'rouvaa sätin.
Jos sanon että porvar'rouvan halvoill'
On hartioilla valtain prameus?
Ken sanoo minun häntä tarkoittaneen,
Jos naapurin on vaimo niinkuin hän?
Tai alhaisinkin palkkamies jos sanoo:
"En sinun varoillasi komeile",
Mun luullen häntä sättineen, sill' eikö
Vain näytä ett' on, niinkuin sanoin, narri?
Vai eikö? Mitä! Näyttäkää siis, missä
Hänt' olen loukannut; jos oikein puhuin,
Niin loukkaa itse itseään; jos väärin,
Niin lentää moitteeni kuin metsähanhi
Ja kehenkään ei koske. — Kuka tuo?
(Orlando tulee miekka paljastettuna.)
ORLANDO.
Seis! Heitä syönti!
JAQUES.
Viel' en ole syönyt.
ORLANDO.
Et saakaan, kunnes puutteen ensin täytät.
JAQUES.
Mitäpä rotua tuo kukko lie?
HERTTUA.
Mies, puutteesiko noin sua rohkaisee?
Vai niinkö hyvää tapaa ylenkatsot,
Ett' olet höyliydestäkin köyhä?
ORLANDO.
Ens' arvelunne sopii. Kovan onnen
Okainen tutkain höyliyden verhon
Minulta riisti; ihmisistä tulen
Ja tunnen tapoja. Seis, sanon minä!
Ken koskee noihin hedelmiin, ma kunnes
Tydytän tarpeeni, on kuolon oma.
JAQUES.
Jos teit' ei tydyttää voi järjellä,
Niin kuolla täytyy mun.
HERTTUA.
Mit' aiotte?
Enemmän ystävällisyys kuin pakko
Meit' ystävällisyyteen pakottaa.
ORLANDO.
Min' olen kuolla nälkään, tahdon ruokaa.
HERTTUA.
No, tervetullut! Istukaa ja syökää!
ORLANDO.
Noin ystävällinenkö? Anteeks suokaa:
Ma luulin kaikki täällä raakalaisiks,
Ja siksi jyrkän käskevänä näin
Täss' esiinnyin. Mut kuka lienettekin,
Jok' erämaassa tässä autiossa
Ja synkkäin aarnipuiden varjossa
Hitaillen verkat hetket kulutatte;
Jos ootte paremmilla päivill' ollut,
Siell' ollut, missä kellot kirkkoon kutsuu,
Pidoissa ollut hyväin ihmisten,
Pyhinnyt kyyneleitä silmistänne
Ja saanut sekä suonut sääliä,
Niin lempeys täss' olkoon ainut pakko;
Punastun vain ja kätken miekkani.
HERTTUA.
Niin totta paremmill' on päivill' oltu,
On kirkkoon pyhät kellot kutsuneet,
Pidoissa hyväin ihmisten on oltu
Ja vedet kuivattu, joit' armon sääli
On silmistämme irti herutellut.
Siis kaikess' ystävyydess' istukaa
Ja mielist' ottakaa, mit' antaa voimme,
Jos sillä täyttää voitte puutteenne.
ORLANDO.
Vaan hetkeks ruokailunne jättäkää;
Kuin hirvi ensin vasikkani haen
Ja sitä ruokin. Tuoll' on vanhus-raukka,
Mi jäljessäni monta raskast' askelt'
On ratki-rakkaudesta vaapertanut;
Hän kunnes ravittu on, jota painaa
Ikä ja nälkä, kaksi kovaa vaivaa,
Min' en syö palaakaan.
HERTTUA.
Mies tuokaa tänne;
Me odotamme, kunnes palaatte.
ORLANDO.
Suur' kiitos; siunaus teille lohdustanne!
(Menee.)
HERTTUA.
Näet, ett'ei meitä yksin turma kohtaa:
Isolla mailman näyttämöll' on paljon
Surullisempaa nähtävää kuin tällä
On meidän lavallamme.
JAQUES.
Koko mailma
On näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki
Siin' esiintyvät; kukin tulee, menee;
Jokaisell' eläissään on monta osaa
Täss' seitsenosaisessa näytelmässä.
Ensinnä lapsi syliss' imettäjän
Inuu ja ähkyy; sitten koulupoika,
Suu irvissä ja kirjat kainalossa,
Ja silmät aamupuhtaat, hitaast' astuu
Kuin raakku kouluun; sitten rakastaja
Kuin uuni hohkaa kaihovirsiä
Henttunsa näköpäistä; sitten solttu,
Sadatus suussa, pörröinen kuin karhu,
Halukas riitaan, arka arvostaan,
Tavoittain mainetta, tuot' ilmakuplaa,
Kanuunain suusta; sitten tuomari,
Kukoilla lihotettu pullovatsa,
Katsanto tuima, sievä leikkoparta,
Pää täynnä sääntöjä ja pykäliä.
Hän poistuu; kuudes ikäkausi tulee:
Sukissa, halatissa, laiha raukka,
Nenällä lasit, laukku kupeella,
Jalassa nuorten päiväin säästöhousut,
Juur' laajat lanteille jo kuihtuneille;
Matala basso-ääni, muuttuneena
Taas lapsen diskantiks, soi piipittäen
Ja värähdellen. Viime-näytös vihdoin
Ja tämän vaiherikkaan jutun loppu,
On toinen lapsuus, muisto mennyttä.
Ja samoin näkö, maku, hampaat, kaikki.
(Orlando palaa, mukanaan Aadam.)
HERTTUA.
Terveeksi! Pöytään arvon taakkanne
Nyt tuokaa.
ORLANDO.
Kiitän hänen puolestaan.
AADAM.
Se onkin tarpeen: minä itse tuskin
Puhua voin ja kiittää puolestani.
HERTTUA.
Terveydeksenne syökää! Viel' en teitä
Ma häiri kysymällä vaiheitanne. —
Nyt musiikkia! Laula, hyvä serkku!