ROSALINDA. Oi, kyllä kuulin kaikki ja vähän lisääkin; sillä toisilla niistä oli enemmän jalkoja, kuin mitä runo voi kannattaa.
CELIA. Ei sillä väliä; jalat kyllä kannattavat runon.
ROSALINDA. Niin, mutta jalat ontuivat eivätkä voineet liikkua ilman runoa, ja niin ne panivat runonkin ontumaan.
CELIA. Mutta saatoitko ihmettelemättä kuulla, että nimesi on ripustettu ja uurrettu näihin puihin?
ROSALINDA. Olin jo ehtinyt ihmetellä seitsemän päivää yhdeksästä,[6] ennenkuin sinä tulit; sillä katsos tässä, mitä minä löysin palmupuusta. Ei minua ole näin riimitelty Pythagoraan ajoista asti, jolloin olin irlantilainen rotta,[7] niinkuin olen hämärästi muistavinani.
CELIA. Voitko arvata, kuka sen on tehnyt?
ROSALINDA. Mieskö, vai?
CELIA. Mies, ja kaulassa vitjat, jotka kerran ovat olleet sinun kaulassasi. Muutatko väriä? Mitä?
ROSALINDA. Sano, serkku, kuka?
CELIA. Oi, hyvä, hyvä Jumala! Vaikea on ystäväin tavata toisiaan; mutta maanjäristyksessä voivat vuoretkin siirtyä ja yhtyä.