SIERA. Te sen sanoitte; mutta oliko se viisasta vai ei, sen päättäköön metsä.
ROSALINDA. Vait! Tuossa tulee sisareni, lukien hänkin. Pois syrjään!
(Celia tulee, lukien paperilehteä.)
CELIA.
"Miks ei metsäll' oisi kieltä,
Vaikk' on tämä erämaa?
Joka puulle annan mieltä
Sanojani julistaa.
Toiset kertoo, kuink' on vaan
Ihmis-elo lyhyt hetki,
Tuskin ehtii vaaksaakaan,
Kun jo päättyy elonretki.
Toiset kertoo, kuinka hoppuun
Valat rikkuu ystäväin.
Mutta joka säkeen loppuun,
Kaunihimpaan oksaan näin
Rosalindan nimen kaivan,
Lukija ett' oivaltaa,
Kuinka kaikki lahjat taivaan
Pienoiskuva tallettaa.
Siksi taivas luonnon luoda
Käski yhden olennon,
Sille kaikki sulot suoda.
Kohta kuva valmis on:
Helenan on poski vieno.
Cleopatran ylpeys,
Atalantan äly hieno,
Ja Lucretian siveys.
Näin on saanut Rosalinda,
Mitä muill' on kaunihinta,
Silmät, sydämmen ja suun
Ynnä monen sulon muun.
Niin taivas neuvoissansa päätti,
Ja minut hälle orjaks saatti."
ROSALINDA. Oi, hyvä Jupiter! — Kuinka pitkäpiimäisellä lemmensaarnalla olet seurakuntaasi väsyttänyt, etkä edes huutanut: "kärsivällisyyttä, hyvät ihmiset!"
CELIA. Mitä? Seläntakaisiako? — Paimen hyvä, poistu hetkeksi. — Sinä myöskin, poika.
SIERA. Tule pois, paimen; peräytykäämme kunnialla, vaikkei juuri pillinemme ja pussinemme, niin ainakin kiluinemme ja kaluinemme.
(Corinnus ja Siera menevät.)
CELIA. Kuulitko sinä nuo runosäkeet?