CELIA. Hän on ostanut parin Dianan vanhoja huulia; talven nunnakunnan sisar ei suutele hengellisemmin; niissä on sitä oikeata siveyden jäätä.
ROSALINDA. Mutta miksi vannoi hän tulevansa tänä aamuna, eikä tule?
CELIA. Ei todellakaan siinä miehessä ole mitään totuutta.
ROSALINDA. Niinkö luulet?
CELIA. Niin; en tosin luule, että hän on mikään taskuvaras tai hevoshuijari; mutta mitä tulee hänen rakkautensa vilpittömyyteen, niin luulen, että se on yhtä ontto kuin kumoon käännetty pikari tai madon syömä pähkinä.
ROSALINDA. Eikö vilpitön rakkaudessa?
CELIA. Kyllä vain, kun hän on rakastunut; mutta luulen että hän ei ole.
ROSALINDA. Kuulithan hänen pyhästi vakuuttavan, että oli.
CELIA. Oli ei ole on: sitä paitsi rakastajan vala ei ole sen taatumpi kuin krouvarin sana: kumpikin ne oikeiksi vakuuttavat vääriä laskuja. Hän seuraa täällä metsässä isääsi, herttuata.
ROSALINDA. Tapasin herttuan eilen, ja hän pani minut vähän kovalle. Hän kysyi, mitä olin sukua; vastasin: yhtä hyvää kuin hän; silloin hän naurahti ja päästi minut menemään. Mut mitä puhumme isistä, kun täällä on semmoinen mies kuin Orlando?