Sama metsä. Mökin edusta.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)
ROSALINDA. Älä puhu enää! Minä tahdon Itkeä.
CELIA. Itke sitte, mutta suvaitse kuitenkin muistaa, että kyyneleet eivät sovi miehelle.
ROSALINDA. Mutta eikö minulla ole syytä itkeä?
CELIA. Niin hyvä syy kuin kukaan suinkin voi toivoa. Siis itke!
ROSALINDA. Jo hänen tukkansa värikin on petollinen.
CELIA. Hiukan ruskeampi kuin Juudaksen; niin, hänen suutelonsakin ovat oikeita Juudaksen lapsia.
ROSALINDA. Mutta hänen tukallaan on sittenkin kaunis väri.
CELIA. Vallan erinomainen väri: kastanjan-ruskea on aina ollut sinun värisi.
ROSALINDA. Ja hänen suutelemisensa on niin pyhää kuin rippileivän koskettaminen.