Laulu.
1 ääni. Mik' osa hirvenhiihtäjälle?
2 ääni. Jää talja sekä sarvet hälle.
1 ääni. Hänet kotiin laulakaa.
Äl' äimisty, jos sarvet saat:
Ne vanhastaan on arvokkaat.
Kaikki. Äl' äimisty, jos sarvet saat:
Ne vanhastaan on arvokkaat.
1 ääni. Niiss' isoisäs kulki.
2 ääni. Ja isäsikin julki.
Kaikki. Se sarvi, se sarvi, se hauska sarvi,
Suott' ei sitä kanna miesten parvi.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen kulma samaa metsää.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)
ROSALINDA. Mitä sanot nyt? Eikö kello jo ole yli kahden? Ja ketään Orlandoa ei näy!
CELIA. Takaan että hän sulasta lemmestä ja aivojen hämmennyksestä on ottanut jousensa ja nuolensa ja mennyt pois — nukkumaan. — Kas, kuka tuossa tulee?
(Silvius tulee.)
SILVIUS.
Teit' etsin, kaunis nuorukainen.
(Antaa hänelle kirjeen.)
Tään käski hyvä Phebe antaa teille.
En tunne sisällystä, mutta arvaan
Suun väänteistä ja otsan rypyistä,
Joit' ilmaisi hän tuota kirjoittaissaan,
Ett' on se pureva. Mut anteeks suokaa,
Min' olen syytön sanantuoja vain.
ROSALINDA.
Jo tästä kirjeest' itse malttamuskin
Vois raivoon yltyä ja riitaa haastaa.
Ken tämän sietää, sietää kaikki. Sanoo,
Ett' olen ruma, kaltoin kasvatettu,
Ja ylpeä, ja ettei mua lemmi,
Vaikk' oisi miehet yhtä harvinaiset
Kuin Phoenix. Lempo vie! Ei Pheben lempi
Se jänis ole, jota minä ajan.
Miks kirjoittaa näin mulle? — Kuules, paimen,
Tään kirjeen olet itse pannut kokoon.
SILVIUS.
En, vannon sen, en tunne sisällystä;
Sen Phebe kirjoitti.
ROSALINDA.
Sin' olet narri,
Ja lempi sun on vienyt suunniltas.
Näin hänen kätensä: se on kuin nahkaa.
Juur' hiekkakiven karvainen; ma luulin,
Ett' oli hällä hansikkaat, mut käsi
Se oli, oikein kyökkikarhun käsi.
Mut yhtäkaikki! Sanon, ettei hän
Tät' ole keksinyt; se jonkun miehen
On keksintöä sekä käsialaa.
SILVIUS.
Se ihan varmaan hänen on.
ROSALINDA.
Tuo pöyhkeä ja julma kieliasu
Omans' on miekkaajalle; hän mua uhkaa
Kuin Turkki kristittyä. Naisen aivoist'
Ei lähtisi noin kolhomaisen raakaa,
Moist' Aithiopin kieltä, jonk' on sisus
Mustempi kuorta. — Mielitkö sa kuulla?
SILVIUS.
Jos tahdotte; en kirjett' ole kuullut,
Mut Pheben julmuudesta liikaakin.
ROSALINDA.
Mua ilkkuu hän. Näin kirjoittaa se julmus:
"Jumal' ihmishahmossa,
Tytön mielen hurmoit aivan"; —
Voiko nainen noin herjata?
SILVIUS.
Sanotteko tuota herjaukseksi?
ROSALINDA.
"Miks toit lainahaamussa
Naisen poveen lemmenvaivan?"
Oletko milloinkaan kuullut moista ivaa? —
"Mies on minuun katseen luonut,
Mut ei moista tuskaa tuonut."
Niinkuin minä olisin mikään peto!
"Jos sun kirkkaan silmäs iva
Moisen lemmen nostattaa,
Mit' ei katsees maireksiva
Silloin minuss' aikaan saa?
Lemmen nosti soima syvä;
Mit' ei tekis sana hyvä?
Hän, jonk' annan tämän viedä,
Hän ei lemmestäni tiedä.
Vastaa hälle käden lomaan,
Otatko sa vastahan
Minkä sulle tarjoan:
Itseni ja mitä omaan.
Mut jos hän sulta kiellon tuo,
Niin hauta mulle levon suo."
SILVIUS. Tuotako sanotte soimaukseksi?
CELIA. Ah, paimen-parka!