(Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Prosperon majan edusta.
(Ferdinand tulee kantaen pölkkyä.)
FERDINAND.
On raskait' urheilujakin, mut niissä
On vaiva hauskuutta; mont' inhaa tointa
Jalosti hoitaa voi, ja halvin työkin
Voi onneen viedä. Tämä orjan askar
Yht' inhottavaa ois kuin vaivaloista;
Mut emäntäni, haltijattareni,
Kuolleenkin henkiin saa ja vaivannäön
Huviksi muuttaa. Kymmenkertaisesti
Hän hellemp' on kuin isänsä on tuima,
Ja hän on itse tuimuus. Tuhatmäärin
Mun raastaa täytyy näitä pölkkyjä
Ja pinota ne: niin on tuima käsky.
Tuo armas haltijattareni itkein
Mun näkee raatavan ja sanoo, että
Noin halpa työ ei ole moisen miehen.
Unohdan tuon; mut työtän' innostuttaa
Nuo hellät ajatukset, ja se sujuu
Kuin itsestänsä.
(Miranda tulee. Prospero etäällä.)
MIRANDA.
Minä pyydän, älkää
Noin ponnistelko! Oi, ett' oisi leimaus
Pinottavanne pölkyt polttanut!
Levätkää! Maahan taakkanne nyt pankaa:
Se palaessaan itkee vaivojanne.
On isä kiinni kirjoissaan; ma pyydän,
Levähtäkää! Hän kolmeen tiimaan teitä
Ei häiri.
FERDINAND.
Armas haltijatar, ennen
On päivä maillaan, kuin ma määrätyöni
Lopettaa ehdin.
MIRANDA.
Istukaa, niin minä
Sill' aikaa pölkyt kannan. Antakaahan,
Tuon pinoon vien.
FERDINAND.
Ei, kallis luoma! Ennen
Minulta selkä katketkoon ja jänteet,
Kuin tässä jouten istun, jättäin teille
Näin halvan orjantyön.
MIRANDA.
Mult' yhtä hyvin
Se käy kuin teiltä, paljon helpomminkin:
Vapaasta tahdosta sen minä teen,
Te vasten tahtoanne.
PROSPERO.
Mato parka!
Nyt koukuss' olet! Tämä etsikkosi
Sen todistaa.
MIRANDA.
Te näytte väsyneeltä.
FERDINAND.
Ei, jalo haltijatar; raitis mulla
On aamu, kun te illoin ilmestytte.
Sanokaa, mikä nimenne, sen että
Rukouksiini sulkisin.
MIRANDA.
Miranda. —
Nyt, isä, käskys rikoin, tuon kun sanoin.
FERDINAND.
Ihailtava Miranda! Ylin kaikist'
Ihailtavista! Luomakunnan kallein,
Ihanin helmi! Monta olen naista
Ma tyynni tarkannut, ja monet kerrat
Heleä naisen ään' on valloittanut
Vireän korvanikin; eri naisiss'
Ol' eri sulot, mut ei yhdessäkään
Niin hurmaavaa, ett' ei ois joku virhe
Soaissut jalointakin suloutta
Ja halvaks tehnyt sitä. Mutta te,
Niin verraton, niin täydellinen! Teissä
Kaikk' yhtyy, mitä luonnoss' ihaninta.
MIRANDA.
En sukupuoltani ma ketään tunne;
Naismuotoa en muuta minä muista
Kuin peilist' omat kasvoni; en miehiks
Sanottavia muita ole nähnyt
Kuin sinut, ystävä, ja isän' armaan;
Millainen muill' on muoto, sit' en tiedä.
Mut kautta siveyteni, kallihimman
Mun myötäjäiseni! en toista tahtois
Kuin teitä elämäni kumppaniksi.
Toist' olentoa teidän kaltaistanne
Ei kuvitus voi luoda. Haastelenpa
Nyt liian hurjia ja isän kiellon
Näin unhotan.
FERDINAND.
Miranda, säädylt' olen
Ma prinssi, luulisinpa kuningaskin; —
Oi, jos en oisi! — tätä puista orjuutt'
En enempää vois kärsiä, kuin sietää
Voin huulillani likakärpästä. —
Mut kuulkaa, — sieluni nyt puhuu! Heti
Kun teidät näin, niin palvelijaksenne
Sydämmen' antautui; tääll' asuu nyt se
Ja orjaks minut sitoo; teidän tähden
Tät' inhaa työtä teen.
MIRANDA.
Mua lemmittenkö?
FERDINAND.
Oi, maa ja taivas todistajiks tulkoot!
Valani vahvistakoon kirkas onni,
Jos totta vannon; vaan jos vilpistelen,
Tuhoksi parhaat toiveet kääntykööt!
Ylitse kaiken luodun teitä lemmin,
Ylistän, kunnioitan!
MIRANDA.
Itken, houkka,
Vaikk' ilo minut valtaa.
PROSPERO.
Ihanaa,
Kun kaksi uskollista sydänt' yhtyy!
Oi, taivaast' armon sade kastelkoon
Oraita näitä!
FERDINAND.
Mitä itkette?
MIRANDA.
Halpuuttani, kun tarjota en tohdi
Mit' antaa soisin, vielä vähemmin
Sit' ottaa, jonka puutteessa ma kuolen.
Mut turhuutta on tuo; jot' enemmän
Se piillä koitttaa, sitä suuremmalta
Se näyttää vaan. Pois siis, sa arka kainous!
Mua ohjaa, pyhä, puhdas viattomuus!
Ma vaimos olen, jos mun naida tahdot;
Jos et, niin palkkapiikanasi kuolen.
Voit olla vaimokses mua ottamatta,
Mut tahtomattasikin orjas olen.
FERDINAND.
Ei, valtiaani olet sä, ja minä
Ikuinen alamaises.
MIRANDA.
Mieheni siis?
FERDINAND.
Niin, sydämmestän' aivan, niinkuin halaa
Vapauttaan orja. Tuossa käteni!
MIRANDA.
Ja tuossa mun, ja sydän mukana.
Ja hyvästi nyt hetken ajaksi!
FERDINAND.
Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi!
(Ferdinand ja Miranda poistuvat.)
PROSPERO.
Min' en voi riemuella niinkuin nuo,
Jotk' aivan hurmos valtaa; mut en mistään
Niin toki iloitse. Nyt kirjan ääreen;
Mull' ennen illallista vielä paljon
On tärkeätä toimitettavaa.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Toinen saaren seutu.
(Stephano ja Trinculo tulevat; heidän
jäljissään Caliban, pullo kädessä.)
STEPHANO.
Joutavia! — Kun tynnyri on tyhjä, silloin juomme vettä, mutta sitä
ennen ei pisaraakaan! Luovi siis ja iske kiinni! — Palvelija-hirviö,
juo muistokseni!
TRINCULO.
Palvelija-hirviö! Tämäkös hullumainen saari! Kuuluu olevan vaan viisi
henkeä tällä saarella; tässä meitä on kolme; jos ne kaksi muuta ovat
yhtä nokkavoitossa kuin me, niin horjuu koko valtakunta.
STEPHANO.
Juo, palvelija-hirviö, juo, kun käsken! Aivanhan silmät ovat tiirollaan
päässäsi.
TRINCULO.
Missä sitten, jos ei päässä? Olisipa se todellakin oivallinen hirviö,
jos sillä olisi silmät perässä.
STEPHANO.
Renki-hirviöni on upottanut kielensä makeaan viinaan; mitä minuun
tulee, niin ei merikään voi minua upottaa. Ennenkuin rantaan pääsin,
uin minä viisineljättä peninkulmaa edestakaisin, kautta tuon valkeuden!
— Sinä, hirviö, saat olla luutnanttini, tai väntrikkini.
TRINCULO.
Luutnanttinne mieluummin; väntrikiksi hän on liian vänttyrä.
STEPHANO.
Me emme juokse, me, herra hirviö.
TRINCULO.
Ettekä liioin kävele; makaatte kuin koirat tuppisuina.
STEPHANO.
Epäsikiö sinä, puhu nyt kerran sinäkin, jos olet kunnon epäsikiö.
CALIBAN.
Kuink' armo voi? Mun antia kenkääs nuolla.
Tuot' en ma palvele, hän pelkur' on.
TRINCULO. Valehtelet, senkin taidoton hirviö! Minä voin tapella vaikka poliisin kanssa. Vai niin, sinä ruokoton kala, voiko semmoinen mies milloinkaan olla pelkuri, joka on juonut niin paljon makeata viinaa kuin minä tänään? Niinkö hirveästi sinä valehtelet, vaikka vaan olet puoleksi kala ja puoleksi hirviö?
CALIBAN.
Haa! Kuules, kuinka minua hän pilkkaa!
Sallitko tuota, prinssi?
TRINCULO. Hän sanoo: prinssi! — Ettäkö hirviö voi olla niin pöllö!