Joko taas? Mitä täällä teette? Jätämmekö kaikki ja hukumme? Onko teillä halu upota?
SEBASTIAN. Rutto suusi syököön, sinä rähisevä, jumalaton armoton koira!
LAIVAMIES. No, käykää sitten työhön te.
ANTONIO. Hirteen sinä, senkin koira! Äpärä, hävytön suunpieksijä, tiedä, että me vähemmin pelkäämme hukkumista kuin sinä.
GONZALO. Minä vastaan siitä, ettei hän huku, vaikka laiva ei olisi paksumpi pähkinänkuorta ja niin hatara kuin pohjaton portto.
LAIVAMIES. Tuuleen päin, tuuleen päin! Kaksi purjetta ylös! Takaisin ulapalle! Anna mennä!
(Merimiehiä tulee läpimärkinä.)
MERIMIEHET.
Rukoilkaa, rukoilkaa! Nyt perii hukka.
LAIVAMIES.
Suin päinkö järveen?
GONZALO.
Kuningas ja prinssi
Jo rukoilevat; tehkäämme me samoin;
Yks meill' on kohtalo.
SEBASTIAN.
Mult' uupuu maltti.
Nuo juopot peijanneet on meiltä hengen.
Suupaltti konna, — kymmenesti nielköön
Sun meren tyrsky!
GONZALO.
Ei, hän kuolee hirteen,
Vaikk' inttäis vastaan joka vesitilkka
Ja kitans' avais hänet nielläkseen.
(Sekavaa melua kannen alta: "Jumala armahtakoon meitä!" —
"Ajamme karille! Ajamme karille." — "Hyvästi, vaimo ja
lapset!" — "Hyvästi, veli." — "Ajamme karille! Ajamme
karille!")
ANTONIO.
Kuninkaan kanssa hukkukaamme kaikki.
(Poistuu.)
SEBASTIAN.
Nyt jäähyväiset hälle lausukaamme.
(Poistuu).
GONZALO. Antaisin nyt vaikka tuhat virstaa vettä auran alasta kuivaa maata, laihaa nummea, ruskeata kanervikkoa tai mitä hyvänsä. Tapahtukoon taivaan tahto! Mutta hupaista olisi kuitenkin kuivalla kuolla.
(Poistuu.)