JAGO.
Oletko hullu? Kotiin oiti! Pois!
EMILIA.
Puhua minun suokaa, hyvät herrat.
Mun kuulla häntä tulee, mut ei nyt. —
Ehk' en käy enää koskaan kotiin, Jago.
OTHELLO.
Oo, Oo, Oo!
(Kaatuu vuoteelle.)
EMILIA.
Makaa siinä vaan ja mylvi;
Puhtaimman kukan taitoit, mik' on koskaan
Teränsä auaissut.
OTHELLO (nousten).
Hän oli rietas! —
Kah, setä, tuskin teidät tunsin. Tuossa
On sisarenne tytär nyt, jolt' äsken
Tää käsi hengen tukautti. Ma tiedän,
Ett' työni julmalt', ilkeältä näyttää.
GRATIANO.
Hyv' että kuoli isäs, lapsi rukka!
Avios hänet surmas; tuskast' aivan
Hält' ikälanka katkes. Jos nyt eläis
Ja näkis tään, hän epätoivoon lankeis,
Kiroispa luotaan hyvän enkelinsä
Ja kadotukseen syöksis.
OTHELLO.
Surkeaa!
Mut Jago tietää, että sadat kerrat
Hän Cassion kanss' on irstaast' elänyt.
Sen Cassio tunnustanut on; ja palkaks
Kosiotöistään vaimoltani sai hän
Sen lemmenvakuuden, sen lahjan, jonka
Min' annoin hälle; Cassion kädessä
Sen näin. Se liina oli, vanha muisto
Isältän' äidilleni.
EMILIA.
Taivaan taatto!
Kaikk' ilman vallat!
JAGO.
Vaimo, vait!