(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Toinen katu.
(Othello, Jago ja seuralaisia, soihdut kädessä, tulee.)
JAGO.
Surmannut vaikka sodass' olen monta,
Niin tunto sentään ehdon-murhan kieltää.
Välistä kauna häijyytt' olis tarpeen.
Olenpa miettinyt sen seitsemästi
Tokaista häntä noin vaan kylkeen hiukan.
OTHELLO.
Parempi niin kuin on.
JAGO.
Mut kas, hän loukkas
Ja sätti, herjas teidän armoanne
Niin ilkeästi,
Ett' oma pieni hurskauteni tuota
Voi tuskin sietää. Mutta, anteeks, herra!
Todella, olettenko nainut? Tietkääs,
Magnifico on sangen suosittu,
Ja hänen sanans' yhtä paljon painaa
Kuin doginkin; hän teidät eroittaa,
Tai keksii kaikki kiusat, harmit, joihin
Pakosta laki hälle vallan antaa.
OTHELLO.
Pahintaan koittakoon hän! Valtiolle
Tekemät työni voittaa kaikki kanteet.
Ei ole tietty, — mut kun kuulen että
Kehulla arvon saa, niin julistan sen, —
Ett' olen synnyltä ja hengeltäni
Kuninkaan verta; ansioni voivat
Niin ylhäist' onnea, kuin tää on mulle,
Kypäri päässä puhutella. Tiedäs,
Suloista Desdemonaa jos en lempis,
Tilaani vapaata ja koditonta
En kahleisiin ma kytkis, vaikka saisin
Merenkin aarteet. — Kah! mi valo tuolla?
JAGO.
Hakeva isä ystäväinsä kanssa.
Pois poistukaa.
OTHELLO.
En, min' en tahdo piillä:
Nimeni, arvoni ja tuntoni.
Ei pelkää julkisuutta. Nekö ovat?