EMILIA.
Hän, joka teidänkin on, rouva hyvä.
DESDEMONA.
Ei herraa mulla. Mulle älä puhu:
En itkeä ma voi; en vastata
Pait kyynelillä. Ensi yöksi pane
Vuoteelleni häälakanat, — se muista, —
Ja kutsu miehes tänne.
EMILIA.
Sepä muutos!
(Lähtee.)
DESDEMONA.
Näin kohdella mua tulee, aivan niin!
Mutta mitä tein ma, jotta pienin virhe
Syyt' antaa pienimpään vois epäluuloon?
(Emilia ja Jago tulevat.)
JAGO.
Mit', armas rouva, tahdotten? Kuin voitte?
DESDEMONA.
En tiedä. Joka nuorta lasta neuvoo,
Sen tekee säisysti ja vähin töin.
Niin olis mua nuhdella hän voinut:
Laps olen nuhdeltaissa.
JAGO.
Mik' on, rouva?
EMILIA.
Voi, Jago, mauri häntä huoraks haukkui
Ja viskas häneen moista herjan saastaa,
Jot' ei voi uskollinen sydän kestää.