CLAUDIO. Pyydän, antakaa minun olla rauhassa.
BENEDIKT. Hoo, nythän hosutte kuin sokea mies; poika varasti teiltä ruoan, ja te lyötte ovipieltä.
CLAUDIO. Jos ette te mene, niin menen minä.
(Menee.)
BENEDIKT. Voi, tuota haavoitettua lintuparkaa! Nyt hän kai ryömii piiloon kaislistoon. — Mutta että se neiti Beatrice tunsi minut, eikä tuntenut! Prinssin narri! — No niin, suittavat siksi minua sanoa, kun olen iloinen poika, — niin! — mutta ei, teenhän näin sulaa vääryyttä itselleni; sellaisessa huudossa en toki ole; Beatricen halpa, katkera mieli se vain tahtoo käydä yleisestä mielipiteestä ja saattaa minut näin huutoon. Hyvä, kyllä hänelle sen vain kostan.
(Don Pedro tulee.)
DON PEDRO. Signor, missä on kreivi? Oletteko nähnyt häntä?
BENEDIKT. Totta puhuen, prinssi hyvä, olen juuri näytellyt rouva Faman osaa. Tapasin hänet tässä niin alakuloisena kuin hakomaja yrttitarhassa.[12] Sanoin hänelle, — ja luulenpa sanoneeni totuuden — että teidän armonne on päässyt tuon nuoren neitosen suosioon; tarjouduin saattamaan häntä pajupuun luo, joko sitoakseni hänelle seppeleen, koska oli saanut rukkaset, tai kiertääkseni hänelle vitsan, koska oli ansainnut selkäsaunan.
DON PEDRO. Selkäsaunan! Mitä pahaa hän on tehnyt?
BENEDIKT. Typerän koulupojan rikoksen, joka, ilmi-iloissaan siitä, että on löytänyt linnunpesän, näyttää sen kumppanilleen, ja tämä sen häneltä varastaa.