CLAUDIO. On oikein.
DON PEDRO. Kuinka? Kuinka? Sanokaa! Te minua hämmästytätte. Olin aina luullut, että hänen sydäntään ei mitkään lemmen hyökkäykset voisi valloittaa.
LEONATO. Minä sen olisin vaikka vannonut, teidän armonne, vallankin mitä Benediktiin tulee.
BENEDIKT (syrjässä). Pitäisin tätä pilkantekona, jos tuo valkoparta ei sitä sanoisi; koiruus ei totisesti voi piillä tuollaisen arvokkaisuuden verhossa.
CLAUDIO (hiljaa). Nyt se on käynyt koukkuun. Jatkakaa, jatkakaa!
DON PEDRO. Onko hän Benediktille tunteitaan ilmaissut?
LEONATO. Ei, ja vannoo ettei koskaan sitä tekisi; ja se se häntä vaivaa.
CLAUDIO. Se on totta, ihan totta; samaa kertoi tyttärenne; "pitääkö minun", hän sanoo, "joka niin usein olen häntä pilkallisesti kohdellut, kirjoittaa hänelle, että häntä rakastan?"
LEONATO. Ja sen hän sanoo, kun parhaillaan kirjoittaa hänelle kirjettä; sillä hän nousee ainakin parikymmentä kertaa yössä ja istuu siinä sitte paitasillaan ja kirjoittaa kokonaisen arkin täyteen. — Tyttäreni on kaikki kertonut.
CLAUDIO. Kun nyt puhutte arkista, muistuu mieleeni sievä pila, jonka tyttärenne meille kertoi.