CLAUDIO. Oh! Vai niin! — (Syrjään Pedrolle.) Joutuun, joutuun, lintu istuu! — En olisi koskaan luullut, että se neiti voisi ketään miestä rakastaa.
LEONATO. En minäkään. Mutta ihmeellisintä on, että hän voi niin hurmaantua Benediktiin, jota hän, ulkonaisesta käytöksestä päättäen, aina on näyttänyt inhoavan.
BENEDIKT (itsekseen). Onko se mahdollista? Onko tuuli sillä ilmalla?
LEONATO. Tosiaankaan en tiedä mitä siitä ajatella, hyvä prinssi; mutta se, että hän voi noin silmittömiin häntä rakastaa, se on järjelle käsittämätöntä.
DON PEDRO. Kenties hän vain teeskentelee.
CLAUDIO. Niin, se on todellakin luultavaa.
LEONATO. Hyvä Jumala! Vai teeskentelee! Ei ole vielä milloinkaan teeskennelty intohimo ollut niin ilmielävän intohimon näköinen kuin tuo hänessä.
DON PEDRO. No, mitä intohimon oireita hän osoittaa?
CLAUDIO (hiljaa). Nyt syötti koukkuun! Kala käy onkeen.
LEONATO. Mitäkö oireita, prinssi? Hän istuu tuossa — (Claudiolle) onhan tyttäreni teille kertonut, kuinka.