DON PEDRO. Tartutte taakkaanne liian halukkaasti. — Tämä on tyttärenne, arvaan ma.
LEONATO. Hänen äitinsä on sitä monasti minulle sanonut.
BENEDIKT. Epäilittekö, herra hyvä, koska kysyitte?
LEONATO. En, signor Benedikt; sillä te olitte silloin vielä lapsi.
DON PEDRO. Siinä saitte, Benedikt; tästä voimme arvata, millainen olette nyt miehistyneenä. — Toden totta, neiti itse ilmaisee isänsä. — Onneksi olkoon, neitiseni! Tulette kunnon isään.
BENEDIKT. Vaikka signor Leonato onkin hänen isänsä, niin tämä neiti, vaikka saisi koko Messinan, ei tahtoisi hänen päätään hartioilleen, olkoon jos kuinka hänen näköisensä.
BEATRICE. Kumma, että aina tahdotte lörpötellä, signor Benedikt; kukaan ihminen ei teistä välitä.
BENEDIKT. Mitä, rakas neiti Inho? Vieläkö te elätte?
BEATRICE. Kuinka voisi Inho kuolla, kun sillä on niin sopivaa ravintoa kuin signor Benedikt? Itse kohteliaisuus muuttuu inhoksi, kun te tulette likelle.
BENEDIKT. Silloin on kohteliaisuus tuuliviiri. Mutta se vain on varma, että minua rakastavat kaikki naiset, paitse te yksin; ja soisin, että voisin sydämmessäni tuntea, ettei minulla ole niin kovaa sydäntä; sillä, totisesti, en rakasta ketään.