ANTONIO.
Jos jatkat noin, niin tapat itsesi;
Ei viisast' ole tuskaa auttaa noin
Omaksi vahingokseen.
LEONATO.
Neuvos säästä!
Se valuu korvahani tehotonna
Kuin vesi seulaan. Pyydän, neuvos säästä!
Ei lohdun sanaa korvaani voi tuoda
Muu kukaan, paitsi mies, joll' yhtäläinen
On kärsimys kuin mulla. Isä hanki,
Jok' on niin lastaan lempinyt ja jonka
On isän-ilo rauennut kuin minun, —
Hän nuille mahtavuutta saarnatkoon.
Mun tuskani ja hänen pane rinnan,
Niin että tasan tuska vastaa tuskaa.
Tuo suru tuota, tämä kaiho tätä,
Laajuuteen, laatuun, muotoon, näköön nähden:
Jos se mies silloin sukii partaansa
Ja hymyilee ja huutaa: "huoli pois!"
Ja "hei vain!" syvän huokauksen sijaan,
Surujaan parsii mietteillä ja huolens'
Upottaa viinimaljaan, — moinen hanki,
Hält' oppia ma tahdon maittavuutta.
Mut moist' ei löydy. Ihminen, näet, aina
Voi lohduttaa ja neuvon tietää vaivaan,
Jonk' itse vältti; vaan kun kurjuus kohtaa,
Niin tuskaks muuttuu lohdutus, joll' äsken
Parantaa alkoi hulluutta ja raivon
Sitoa silkkirihmalla ja tuskaa
Ilmalla lientää, sanoill' ahdistusta.
Niin, kaikki saarnaa maittavuutta sille,
Ken huolten taakan alla kiemuroi,
Mut mielt' ei siihen eikä voimaa kellään,
Jonk' itse täytyy samaa taakkaa kantaa.
Siis lohdutustas älä minuun tuhlaa:
Suruni neuvoas on äänekkäämpi.
ANTONIO.
Niin, siinä mies ei lasta parempi.
LEONATO.
Vait, vaiti! Tahdon olla lihaa, verta.
Ei ole sitä järkiviisasta,
Mi tyynnä kestäis hampaan kolotusta,
Puhukoon vaikka jumalien kieltä
Ja tuskaa naurakoon ja sattumusta.
ANTONIO.
Miks omaan päähäs kasaat kaikki tuskat?
Niin laita, että sortajaskin kärsii.
LEONATO.
Niin oikein, sen ma teenkin. Sydän sanoo,
Ett' on mun tytärtäni paneteltu.
Ja sen saa Claudio kuulla, niin myös prinssit,
Niin, kaikki, kaikki Heron häväisijät.
(Don Pedro ja Claudio tulevat.)
ANTONIO.
Kas, kiire prinssin' on ja Claudiolla.
DON PEDRO.
Kah! Päivää, hyvää päivää!
CLAUDIO.
Terve teille!
LEONATO.
Mua kuulkaa, hyvät herrat, —
DON PEDRO.
Meill' on kiire.
LEONATO.
Vai kiire on? Siis, herran haltuun, prinssi.
Vai teill' on kiire nyt? No, yhtä kaikki.
DON PEDRO.
Oi, hyvä vanhus, älä haasta riitaa.
ANTONIO.
Jos riidalla hän oikeutta saisi,
Niin monen teistä kävis ohraisesti.
CLAUDIO.
Ken häntä loukkaa?
LEONATO.
Sinä, jumaliste!
Mua sinä loukkaat, viekas tekopyhä.
Haa! Kättäs älä miekallesi vie,
En sua pelkää.
CLAUDIO.
Kuolkoon käteni,
Jos pelon aihett' antais vanhukselle!
Ei, käteni ei miekkaa tavoitellut.
LEONATO.
Vait, poika! Mua ivaatko ja ilkut?
En höperöi ma niinkuin vanha houkko,
Jok' ikäns' oikeudella kerskaa siitä,
Mit' ennen tehnyt on ja mitä tekis,
Jos olis nuori. Suusi sisään huudan:
Mua ja mun viatonta lastani
Niin olet solvaissut, ett' on mun pakko
Syrjäyttää arvoni ja harmaapääni
Ja ajan runtomana vaatia
Sua miehen koitokselle. Kuuletko:
Syytöntä lastan' olet panetellut,
Sydämmen hältä särkenyt on valhees;
Nyt haudass' on hän esi-isäin luona,
Haudassa, miss' ei muuta ole tahraa,
Kuin tuo sun konnuutesi aikaansaama.
CLAUDIO.
Mun konnuuteni!
LEONATO.
Niin, sun konnuutesi!
DON PEDRO.
Tuo sana paikallaan ei ole, vanhus.
LEONATO.
Oi, prinssi, hän jos uskaltaa, niin toteen
Sen näytän miekallani, vaikka onkin
Hän notkea ja taistotaitoinen
Ja heitii nuoruutta ja voimaa uhkuu.
CLAUDIO.
Pois, pois! Ei minun tule teihin mitään.
LEONATO.
Mun noinko hylkäät? Lapseni sa tapoit;
Jos tapat, poika, mun, niin tapat miehen.
ANTONIO.
Kaks miestä tappakoon hän, kaksi miestä.
Mut yhtäkaikki — toisen ensin lyököön
Ja näyttäköön, mik' on; — mua vastaan tulkoon! —
Tulehan, poika! Tule, herra poika!
Sinusta minä taitotemppus pieksen;
Sen teen, niin totta ylimys kuin olen!
LEONATO.
Veli, —
ANTONIO.
Vait, hiljaa! Veljentytärtäni lemmin,
Sen tietää Jumala. Nyt hän on kuollut,
Häväisty kuoliaaksi konnain kautta,
Jotk' yhtä valmiit vastaamaan on miestä
Kuin minä käärmeen kieleen tarttumaan.
Kakarat, pennut, piimäsuut! —
LEONATO.
Mut, veli, —
ANTONIO.
Vait, hiljaa vain? Ma tunnen nuo ja tiedän
Jyväsiä myöten, mitä painavat;
Sisukkaat, suulaat, röyhkät muotihassut,
Jotk', iva, ilkku, vilppi, valhe suussa
Ja kasvoill' ilme julma, pöyhkeilevät,
Tokaisten viisi, kuusi jyrysanaa,
Ett' on mar heissä miestä, ken vain tohtii —
Ja siinä kaikki.
LEONATO.
Mutta, veli, —
ANTONIO.
Hiljaa!
Alallas ole, anna minä toimin.
DON PEDRO.
Meill' aikomus ei ole pahoittaa.
Sydäntäin koskee tyttärenne kuolo;
Mut, kautta kunniani, syytteet kaikki
Olivat oikeat ja päivän selvät.
LEONATO.
Oi, prinssi, prinssi! —
DON PEDRO.
Teit' en kuule.
LEONATO.
Ette? —
Pois, veli! — Teidän pitää kuulla! —
ANTONIO.
Täytyy!
Tai tuntea sen saavat jotkut meistä!
(Leonato ja Antonio menevät.)
(Benedikt tulee.)
DON PEDRO. Kas, tuossahan tulee se mies, jota etsimme.
CLAUDIO. No, signor, mitä kuuluu?
BENEDIKT. Hyvää päivää, hyvä prinssi!
DON PEDRO. Terve tulemastanne, signor; olittepa tulla parahiksi ehkäisemään tappelua.
CLAUDIO. Vähältä piti, ettei kaksi hampaatonta vanhusta haukannut nokkaa meiltä molemmilta.
DON PEDRO. Leonato ja hänen veljensä. Mitä sinä arvelet? Jos olisimme otelleet, niin luulen tuskin, että olisimme olleet heille liian nuoret.
BENEDIKT. Kellä on väärä asia, sillä ei ole tosi miehuutta. Tulin etsimään teitä molempia.