CLAUDIO. Ja me olemme kaikkialta sinua hakeneet; meitä, näet, vaivaa suuri alakuloisuus, ja tahtoisimme siitä päästä. Pane älysi käymään.
BENEDIKT. Se istuu tupessani; päästänkö sen?
DON PEDRO. Kannatko sinä älyäsi ohellasi?
CLAUDIO. Sitä ei vielä kukaan ole tehnyt, vaikka kyllä sangen moni panee älynsä oheen. Sanon sinulle, niinkuin sanotaan viulunvinguttajalle: "päästä kopastasi jotain hauskaa."
DON PEDRO. Niin totta kuin olen rehellinen mies, hän on kalpeannäköinen. Oletko sairas, vai suuttunutko?
CLAUDIO. Rohkaise luontosi, mies! Jos suru voikin tappaa kissan, niin lienee sinussa toki miestä tappamaan suru.
BENEDIKT. Herraseni, jos älyllänne minuun hyökkäätte, niin aion sille kesken lentoaan tehdä pystyn. — Olkaa hyvä, valitkaa toinen esine.
CLAUDIO. No, antakaa siis hänelle toinen peitsi; tuosta viimeisestä on kärki katkennut.
DON PEDRO. Kautta päivän valkeuden, hän yhä vaalenee; luulenpa, että hän on toden perästä suuttunut.
CLAUDIO. Jos on, niin tietänee vyönsä soljeta.[22]