BENEDIKT. Saanko sanan kuiskata korvaanne?
CLAUDIO. Jumala varjelkoon, ettei vain liene otteluvaatimus!
BENEDIKT. Te olette konna. — En puhu piloja. — Tahdon sen teille todistaa, miten tahdotte, millä tahdotte ja milloin tahdotte. Antakaa minulle hyvitys, muuten julki julistan teidät pelkuriksi. Olette tappanut herttaisen tytön, ja hänen kuolemansa on raskaana teitä painava. Odotan teitä.
CLAUDIO. Hyvä, tulen, jos teillä on jotakin hyvää tarjottavana.
DON PEDRO. Mitä? Pitojako? Pitojako?
CLAUDIO. Niinpä niin, hän tarjoo minulle vasikanpäätä ja salvokukkoa, ja jos niissä en osoita suurinta leikkelytaitoa, niin sanokaa että veitseni ei kelpaa. Enkö saa kurppaakin lisäksi?[23]
BENEDIKT. Älynne, herraseni, hölkkää hyvin, se ei tee äkkihyppyjä.
DON PEDRO. Kerronpa sinulle, kuinka Beatrice tässä taannoin kiitteli älyäsi. Minä sanoin, että sinulla on hieno äly. "Aivan oikein", sanoi hän, "hienon hienosti sitä hänessä on." "Ei", sanoin minä, "suuri äly." "Totta", sanoi hän, "suuri ja paksu." "Ei", sanoin minä, "hyvä äly." "Oikein", sanoi hän, "se ei loukkaa ketään." "Mutta", sanoin minä, "hän on viisas mies." "Niin", sanoi hän, "oikein nokkaviisas." "Mutta hän osaa kieliä", sanoin minä. "Sen uskon", sanoi hän, "sillä hän vannoi minulle maanantai-iltana valan, jonka hän tiistai-aamuna rikkoi: hän on kaksikielinen, osaa käyttää kahta kieltä." Näin hän koko tuntikauden ivaili sinun hyviä puoliasi, kunnes vihdoin päätti huokauksella, että sinä olet sievin mies koko Italiassa.
CLAUDIO. Ja sitten itki katkerasti ja lisäsi, että hänen ei sillä väliä.
DON PEDRO. Niin teki; mutta kaiken tämän uhalla, jos hän ei kuollakseen häntä vihaisi, niin hän nuollakseen häntä rakastaisi. Tuon vanhuksen tytär on kertonut meille kaikki.