Julian kamari.
(Romeo ja Julia tulevat.)
JULIA.
Nyt joko lähdet? Viel' on aikaa päivään;
Se satakieli oli, eikä leivo,
Jonk' ääni arkaa korvaas säikäytti;
Kranaatti-puussa tuolla yöt se laulaa.
Se satakieli oli, usko, kulta.
ROMEO.
Se, kultan', oli leivo, aamun airut.
Ei satakieli. Kas, kuin kateet juovat
Idässä tuolla pilven kulmaa päärmää!
Yön kynttilät jo sammuu; virkku päivä
Varpaillaan yli sinivuorten nousee.
Jos lähden, eloon jään; jos jään, niin kuolen.
JULIA.
Tuo valo päivän valoa ei ole;
Se ilmanäky vain on, päivän luoma
Sinulle soihdun kantajaksi yössä:
Ja näyttäjäkses tiellä Mantuaan.
Oi, viivy: viel' ei ole pakko mennä.
ROMEO.
He vangitkoot siis mun ja surmatkoot mun!
Ma kaikkeen tyydyn, kun sa vain sen tahdot.
Siis valo tuo ei ole aamun silmä,
Vaan Cynthian otsan kalvas kajastus;
Etk' ole leivo tuo, jonk' ääneen vastaa
Ylhäällä päämme päällä taivaan holvit.
Ma viivyn, lähtöön olen haluton,
Tule, kuolema, se Julian tahto on. —
No, armas, haasta, viel' ei koita koi.
JULIA.
Oi, koittaa, koittaa! Joudu, riennä, oi!
Se leivo on, mi sorakielin laulaa
Käheää, väärää, soinnutonta virttään.
Sanotaan, ett' on leivon laulu armas;
Ei, se on karvas: meidät eroittaa se.
Inhokkaan konnan kanssa silmiä
Sanotaan leivon vaihtaneen;[7] oi, jospa
He ääntäkin ois vaihtaneet! Tuo ääni
Syleilystämme meidät säikyttää,
Sun pelättää ja päivän herättää.
Oi, riennä! Aamu yhä valkeneepi.
ROMEO.
Ei; tuskan yöks se yhä tummeneepi.
(Imettäjä tulee.)
IMETTÄJÄ.
Neiti!
JULIA.
Mitä, imettäjä?