NUORI PAIMEN. Kättä sen päälle! Minä vannon prinssille, että sinä olet yhtä rehellinen ja kelpo mies kuin mikään böhmiläinen suinkin.

VANHA PAIMEN. Sano se vaan, mut älä vanno.

NUORI PAIMEN. Mitä? Enkö vannoisi nyt, kun olen aatelismies? Moukat ja poroporvarit sanokoot, minäpä vannon.

VANHA PAIMEN. Mutta jos se on väärää.

NUORI PAIMEN. Olkoon vaikka kuinka väärää, kelpo aatelismies voi sen vannoa ystävänsä tähden: — ja minä vannon prinssille, että sinä olet rohkea ja näppeä mies ja ett'et juo itseäsi humalaan, vaikka hyvin tiedän, ett'et ole mikään rohkea ja näppeä mies ja että juotkin itsesi humalaan; kuitenkin sen vannon, ja toivoisin, että tulisit rohkeaksi ja näppeäksi mieheksi.

AUTOLYCUS. Tahdon koettaa, voimieni mukaan.

NUORI PAIMEN. Kaikin mokomin koeta tulla rohkeaksi mieheksi. Jos en ihmettele, kuinka sinä uskallat juoda itsesi humalaan, vaikk'et olekaan rohkea mies, niin älä koskaan minua usko. — Kuulkaa! Kuningas ja prinssit, koko meidän sukumme, menevät nyt katsomaan kuningattaren kuvaa. Tule kanssamme, me tahdomme sinua suosia.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Sali Paulinan asunnossa.
(Leontes, Polyxenes, Florizel, Perdita, Camillo,
Paulina, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)
LEONTES.
Paulina, jalo nainen, minkä lohdun
Sult' olen saanut!
PAULINA.
Armollinen herra,
Hyv' oli aikeeni, jos erehdyinkin.
On täysin palkittu mun hyvät työni.
Mut että te, kuninkaat kruunupäät.
Ja vallanperijänne, nämä nuoret,
Suvaitsette mun majahani tulla,
On liikaa armoa, jot' eläissäni
En ehdi koskaan maksaa.
LEONTES.
Oh, Paulina,
Sua kunnioitus häirii. Tulimme nyt
Kuningattaren kuvaa katsomaan.
Mont' esinettä hauskaa, harvinaista
Salissas ihailimme; mut ei nähty,
Mit' innoin halaa tyttäreni nähdä,
Äitinsä kuvaa.
PAULINA.
Niinkuin eläissänsä
Hän oli verraton, niin, luulen, voittaa
Kuvansa kuollut kaikki, mit' on nähty
Tai ihmiskäsin tehty; siksi pidän
Sit' erillään. Täss' on se: siinä elo
Niin eläväks on mukailtu, kuin koskaan
Voi uni mukaella kuolemaa.
Katselkaa vain, ja ihmetelkää! —
(Paulina vetää syrjään esiripun, niin että
Hermionen vartalokuva tulee näkyviin.)
Vait'olonne ma ymmärrän: se paras
On ihmetyksen ilme. Sanokaahan: —
Kuningas, ensin te: se eikö ole
Näköinen, mitä?
LEONTES.
Hänen ryhtins' aivan!
Mua toru, kallis kivi; silloin sanon:
Hermione olet; ei, ei, hän sä olet,
Jos et sa toru: niin hän oli hellä
Kuin laps ja taivaan armo. — Mut, Paulina,
Hermione noin kurttuinen ei ollut,
Noin vanha ei kuin tuo.
POLYXENES.
Ei likimainkaan.
PAULINA.
Sit' ihmeempi on taiteilijan taito.
Eteenpäin siirtyin kuusitoista vuotta,
Hän kuvaa hänet niin, kuin nyt hän eläis.
LEONTES.
Ja voisikin nyt elää, yhtä paljon
Lohduksi mulle, kuin nyt sydäntäni
Tuo näkö kaivelee. Oi, noin hän seisoi
Elävän ylevänä — lämmin elo
Nyt tuoss' on kylmä — kun hänt' ensin kosin.
Hyi, häpeän; mua kivi eikö soimaa,
Ett' olen minä kovempi kuin se?
Kuninkaallinen patsas, tenhovoimaa
On suuruudessasi; taas esiin loihdit
Mun syntini ja elinnesteet imet
Sä tyttärestäsi, jok' ihmetyksest'
On kivettynyt hänkin.
PERDITA.
Sallikaatte —
Sit' älkää taiaks luulko — että tässä
Nyt polvistun ja siunausta anon. —
Oi, äiti, kallis kuningatar, joka
Elosi päätit, kun sen aloin minä,
Ojenna kätesi mun suudellani.
PAULINA.
Anteeksi! Patsas vast' on pystytetty,
Ei värit vielä kuivat.
CAMILLO.
Syvään, herra,
On suru teissä juurtunut, kun sit' ei
Kuustoista ole talvea ja kesää
Pois voinut puhaltaa tai kuivata.
Niin kauan tuskin mikään ilo elää,
Ja suru surmannut ois itsens' aikaa.
POLYXENES.
Veli hyvä, se jok' oli tähän syypää,
Häll' olkoon valta ottaa murheest' osaa
Niin runsaasti kuin tahtoo.
PAULINA.
Jospa oisin
Tuon arvannut, ett' tämä kuva parka
Noin teihin koskis — sillä mun on kivi —
En sit' ois näyttänyt.
LEONTES.
Sit' älä peitä.
PAULINA.
Sit' ette katsella saa enää; vihdoin
Te luulette sen liikkuvan.
LEONTES.
Seis! Älä!
Kas, surma olkoon, minust' eikö se jo —
Ken on sen tehnyt? — Veli, katsokaa,
Se eikö hengitä, ja lämmin veri
Sen suoniss' eikö virtaa?
POLYXENES.
Taitoteos!
Sen huulillahan elo lämmin läikkyy.
LEONTES.
Ja silmäin loistossa on välähdystä.
Noin voiko taide eksyttää?
PAULINA.
Sen peitän;
Kuningas on jo suunniltaan; hän vihdoin
Sen luulee elävän.
LEONTES.
Paulina, näin
Mun kaksikymment' anna vuotta luulla.
Ei kaiken mailman äly voita tätä
Hulluuden suloisuutta. Älä peitä.
PAULINA.
Mua surettaa, ett' teitä näin ma kiusaan;
Kiduttaa voisin vieläkin.
LEONTES.
Oi, tee se;
Kidutus tuo on maultaan niin maire
Kuin makein lemmen juoma. — Yhä tuntuu
Kuin henki tuosta huokuis. Hieno taltta,
Kun kiveen veistää hengen! Ilkuttenko,
Jos häntä suutelen?
PAULINA.
Ei, herran tähden;
Huulillaan kostea on puna vielä;
Sen tärväis suutelu, ja maaliin itse
Te tulisitte. Peitänkö ma kuvan?
LEONTES.
Ei vuoteen kahteenkymmeneen.
PERDITA.
Sen ajan
Minäkin tässä katselisin tuota.
PAULINA.
Nyt joko huone jättäkäätte, taikka
Varokaa vielä suurempata kummaa.
Jos voitte sietää sen, niin laitan, että
Tuo kuva liikkuu, astuu päin ja teitä
Kätehen tarttuu; mutta silloin luullaan —
Min kiellän minä — että paholaisen
Liitossa olen.
LEONTES.
Anna hänen tehdä
Jos mitä, tyynnä katson; puhua
Jos mitä, tyynnä kuulen; yhtä helppo
On antaa hänen puhua kuin käydä.
PAULINA.
Mut siihen vaaditahan valpas usko. —
Nyt hiljaa, kaikki; se, ken luulee, että
Tää luvatont' on taikaa, poistukoon.
LEONTES.
No, jatka; täält' ei kukaan liikahdakaan.
PAULINA.
Herätä hänet, soitto! —
(Soitantoa.)
Nyt on aika;
Nyt heitä kivetykses; astu alas;
Näkijät kaikki hämmästykseen saata.
Ma hautas umpeen luon; no, tule, riennä;
Tuonelle jätä jäykkyytes, sun sieltä
Elämän ilo pelasti. — Te näette.
Hän liikkuu.
(Hermione astuu alas jalustalta.)
Älkää peljästykö: tämä
On yhtä hurskasta, kuin taikanikin
On luvallista. Pois hänt' älkää syöskö,
Ennenkuin taas hän kuolee; muuten hänet
Tapatte kahdesti. No, kättä hälle!
Kositte häntä, kun hän oli nuori.
Nyt vanhana hän kosii.
LEONTES (syleillen häntä).
Hän on lämmin!
Jos taikaa tää, se yht' on luvallista
Kuin syöntikin.
POLYXENES.
Hän miestään syleilee.
CAMILLO.
Kapuvi kaulaan. Elossa jos on hän,
Niin puhukoon hän myös.
POLYXENES.
Niin, ilmi tuokoon,
Miss' elänyt hän on ja miten päässyt
On kuolon kourista.
PAULINA.
Jos kerrottaisi,
Ett' elää hän, niin sitä nauraisitte
Kuin vanhaa tarinaa; mut nyt sen näette,
Vaikk' ei hän vielä puhu. Malttakaa. —
Välittäjäksi, neiti! Polvistukaa
Ja siunaust' äidiltänne anokaa. —
Huomatkaa, rouva: Perdita on löytty.
(Perdita polvistuu Hermionen eteen.)
HERMIONE.
Jumalat, alas meihin katsokaa,
Ja armon pyhät maljat vuodattakaa
Mun tyttäreni päähän! — Kerro, lapsi.
Mitenkä pelastuit? Miss' olet ollut?
Kuink' isäs hoviin löysit? Tiedä, että,
Kun kertoi Paulina, ett' oraakeli
Sun elämisestäsi toiveit' antoi,
Sua odottelin täällä.
PAULINA.
Tuosta toiste;
Ilonne muuten häiriintyy, kun muutkin
Kysellä tahtoisivat. — Yhteen menkää
Te, miekot voiton saajat. Hurmauksenne
Levitköön kaikkiin. Minä, vanha kyyhky,
Oksalle lennän kuivalle, ja siinä
Eloni loppuun itken puolisota
Ijaksi kadonnutta.
LEONTES.
Ei, Paulina;
Sa minult' olet miehen saapa, niinkuin
Sinulta minä vaimon sain; niin oli
Valalla sovittu. Sin' olet löynnyt
Mun omani, vaan kuinka, sit' en tiedä;
Näin hänet kuollehena, niinkuin luulin,
Ja monet rukoukset suotta luin
Ma hänen haudallansa. Kaukaa en
Sinulle etsi kelpo puolisota —
Ma tunnen hänen mielensä — Camillo,
Tuo ota käsi; kunnias ja kuntos
On täysin taattu, ja sen vahvistamme
Me, kaksi kuningasta. — Lähtekäämme.
(Hermionelle.)
Kuin? — Katso veljeämme! — Anteeks suokaa,
Ett' epäluuloin pyhät katsehenne
Ma myrkytin! — Kas, tuossa vävysi,
Kuninkaan poika, joka taivaan tahdost'
On tyttäresi ylkämies. — Paulina,
Vie meidät jonnekin, miss' ystävyksin
Kysellä saamme, kertoilla, mit' osaa
On kukin näytellyt sen pitkän ajan,
Mink' eross' olimme. Niin, rientäkäämme.
(Poistuvat.)