TIMON.
Näenkö kerran kaksi kunnon miestä?
RUNOILIJA.
Kun, hyvyyttänne usein kokeneina,
Pakonne kuulimme ja että teistä
Luopuivat ystävät — nuo kurjat raukat.
Nuo, joiden kiittämättömyytt' ei riitä
Kurittamahan kaikki taivaan vitsat! —
Kuin! teistä, jonka tähtikirkas hyvyys
Elämän, elannonkin heille antoi!
Min' aivan raivostun ja en voi peittää
Tuon kiittämättömyyden hirmumäärää
Sanoilla kyllin suurilla.
TIMON.
Alasti käyköön, paremmin se näkyy,
Te, kunnon miehet, oleestanne kuultaa
Jo noiden muiden arvo.
MAALARI.
Hän ja minä,
Me antienne sateest' osan saimme,
Se tuntui armaalta.
TIMON.
Te, kunnon miehet!
MAALARI.
Tulimme tänne palvelemaan teitä.
TIMON.
Te kunnon miehet! Millä teille maksan?
Te juuriako syödä voitte? Mitä?
Tai juoda kylmää vettä?
MOLEMMAT.
Hyväksenne
Me teemme, mitä voimme.
TIMON.
Kunnon miehet!
Olette kuulleet, ett' on mulla kultaa;
Olette, eikö totta, kunnon miehet?
MAALARI.
Niin, herra, sitä huhutaan, mut siksi
En tullut minä, eikä ystäväni.