LAVINIA.
Oi, Tamora, on naisen kasvot sulla,
TAMORA.
En tahdo enää kuulla; viekää pois!
LAVINIA.
Rukoilkaa, herrat, että hän mua kuulee!
DEMETRIUS.
Hänt', äiti, kuule; hänen kyynelistään
Sa riemuitse, mut sydämmesi olkoon
Kova kuin sateenpisaroille kivi.
LAVINIA.
Emoa tiikerinkö pentu neuvoo?
Hänt' älä neuvo: hän sun opetti.
Imemäsi maito muuttui marmoriksi,
Jo nisästä sa julmuutesi joit.
Mut äidin pojat ain' ei yhtä maata:
(Chironille.)
Sinä häntä pyydä naista säälimään.
CHIRON.
Äpäräks itsenikö tekisin?
LAVINIA.
Niin oikein: leivosta ei korppi siitä.
Mut olen kuullut — oi, jos ois se totta! —
Ett' antaa leijonakin säälistä
Kuninkaan-kynnet vuolla kämmenestään,
Ja että korppi ruokkii löytölasta,
Vaikk' omat poikaset on nälissään.
Oi, ole mulle, vaikk' on poves jäätä,
Jos et noin hyvä, sentään hiukan hellä!
TAMORA.
En tuota minä ymmärrä; pois, pois!
LAVINIA.
Selitän sulle: taattoseni tähden,
Jok' armahti, vaikk' ois sun voinut tappaa,
Oi, kuurot korvas avaa, älä paadu!
TAMORA.
Vaikk' itse et mua oiskaan loukannut,
Niin hänen tähtens' olen säälimätön.
Te, pojat, muistatte, kuink' itkin turhaan,
Ett' uhriks eivät veisi veljeänne,
Mut tyly Titus oli armoton.
Pois viekää, tehkää hälle mitä mieli,
Jot' inhempaa, sen mieluisempaa mulle.