TITUS.
Hyi, murhamies! Sydämmeni tapoit;
Jo hirmuun silmäni on kyllästynyt.
Ei murha-isku, lyöty syyttömään,
Tituksen sovi veljelle. Pois joutuin!
Ei sinust' ole, näämmä, seuraks mulle.
MARCUS.
Ah, veli, kärpäsenhän tapoin vain!
TITUS.
Mut mitä, jos sill' isä ois ja äiti,
Sen hennot kultasiivet kuinka lerppais
Ja ilmass' uikuis surun surina!
Viaton kärpäs-parka, joka tuli
Sirolla, sointuvalla surinallaan
Meit' ilahuttamaan, — ja sen sa tapoit!
MARCUS.
Se ruma oli kärpänen ja musta
Kuin keisarinnan mauri; siks sen tapoin.
TITUS.
Oo, oo, oo!
Suo anteeks, että sua soimasin,
Sin' olet tehnyt armeliaan työn.
Minulle veitses anna: survon sen,
Ja kuvittelen, että on se mauri,
Jok' on mua tullut myrkyttämään tänne. —
Tuoss' sinä saat, ja tuossa Tamora!
Haa, sinä konna! Emme ole sentään
Niin masenneet, ett' emme kahden tappaa
Vois kärpästä, jok' ilmestynyt tänne
On sysimustan maurin haahmossa!
MARCUS.
Mies-raukka, niin on surun lannistanut,
Ett' oleviksi luulee varjoja!
TITUS.
Pois ruoat! Tule kanssani, Lavinia;
Kamariis käymme; suruisia sulle
Ma luen menneen ajan tarinoita. —
Käy mukaan, poika; sull' on nuoret silmät:
Lukea saat, kun minun hämärtää.
(Menevät.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.