Tituksen talon edusta.
(Titus ja Marcus tulevat; sitten nuori Lucius, ja Lavinia,
juosten hänen jälkeensä.)
POIKA.
Oi, auta, vaari! Mua kaikkialla
Lavinia-täti vainoo, miks, en tiedä. —
Kas, setä Marcus, kuinka rientää hän! —
En tiedä, rakas täti, mitä tahdot.
MARCUS.
Tule, Lucius, älä tätiäsi pelkää.
TITUS.
Hän ei tee pahaa; hän sua rakastaa.
POIKA.
Niin rakasti, kun isä Roomass' oli.
MARCUS.
Lavinian merkit mitä tarkoittavat?
TITUS.
Laps, älä pelkää. — Jotain tarkoittavat. —
Kas, Lucius, kuinka sinusta hän pitää;
Johonkin tahtoo sua kanssaan viedä.
Niin uskost' ei Cornelia pojilleen
Lukenut, kuin hän sulle, runoutta
Ja Tulliuksen Oratoria.
MARCUS.
Sin' etkö arvaa, mitä hän sun tahtoo?
POIKA.
En tiedä, enkä osaa arvata;
Jos ei vain hulluuden se liene puuskaa.
Ma kuulin usein vaarin sanovan,
Ett' ylellinen suru vikaa mielen,
Ja luin, että Troian Hecuba
Surusta hullaantui; siit' aristuin,
Mua täti hyvä rakastaa, sen tiedän,
Yht' armaasti kuin oma äiti, eikä
Mua muuten säikäyttäis kuin raivopäissään;
Siks heitin kirjat pois ja pakenin, —
Mut suotta ehkä. Anteeks, hyvä täti;
Mut jos vain setä Marcus mukaan käy,
Niin mielelläni, täti, teitä seuraan.