MARCUS.
Teen tahtos, Lucius.
(Lavinia kääntää ylösalaisin kirjat, jotka Lucius on pudottanut.)
TITUS.
Mitä nyt, Lavinia? —
Hän mitä, Marcus, tuolla tarkoittaa?
Haluaa varmaan jotain kirjaa nähdä. —
Mik' on se näistä? — Aukaise ne, poika. —
Ei, sinä viisaamp' olet, lukeneempi,
Valitse joku kirjastostani;
Näin ilku suruasi, kunnes taivas
Tuo ilmi tämän pillan tekijän. —
Sano, mikä kirja?
Miks vuorottain noin käsiään hän nostaa?
MARCUS.
Hän varmaan tarkoittaa, ett' oli monta
Rikokseen yhtynyttä, — monta varmaan; —
Ja ehkä huutaa taivaan kostoa.
TITUS (Luciukselle).
Hän mitä kirjaa tuossa koperoi?
LUCIUS.
Ovidiuksen Metamorfooseja;
Se lahja äidilt' on.
MARCUS.
Sen joukost' ehkä
Valitsi rakkaudesta vainajaan.
TITUS.
Kas, kuinka kiirein lehtiä hän kääntää!
Hänt' auttakaa! Mit' etsii hän? — Lavinia,
Luenko minä? Tuo se synkkä taru
On Philomelasta, ja Tereuksesta,
Jok' yllätti ja hänet raiskasi.
Niin, raiskaus, varon ma, on tuskas syy.
MARCUS.
Kas, veli, kuinka lehtiä hän näyttää!
TITUS.
Laps armas, näinkö sinut yllätettiin,
Häväistiin, raiskattiin kuin Philomela
Mykässä, autiossa metsässä? —
Kas, kas! — Niin, tuommoinen se oli seutu,
Miss' oltiin riistan ajossa, — oo, ettei
Siin' ajoss' oisi oltu koskaan, koskaan! —
Sellainen, miks sen runo tässä kuvaa,
Juur' raiskaukseen ja murhaan luontainen.