(Aaron, Demetrius ja Chiron tulevat toisista ovista,
toisista nuori Lucius ja saattaja, kädessä kimppu aseita,
joiden ympärillä on kirjoitettuja värssyjä.)
CHIRON.
Demetrius, täss' on Luciuksen poika;
Hänell' on meille jotain asiaa.
AARON.
Niin, houkan vaarin houkkaa asiaa.
POIKA.
Arvoisat herrat, alamaiset teille
Tuon terveiset Andronicukselta, —
(Syrjään.) Tuhotkoon teidät Rooman jumalat!
DEMETRIUS.
Suur' kiitos, rakas Lucius! Mitä uutta?
POIKA (syrjään).
Sit' uutta, että ilki-raiskaajiksi
On teidät paljastettu. — (Ääneen). Luvallanne,
Mun kauttan' isoisä teille laittaa
Upeimmat aseet asehuoneestaan
Ylevän nuoruutenne palkinnoksi,
Tuon Rooman toivon: nämä sanat käski
Mun teille sanoa ja teille antaa
Tään lahjan, jotta, jos ois tarvis joskus,
Teill' oisi hyvät varusteet ja aseet.
Näin jätän minä teidät, (Syrjään) verikonnat!
(Poika ja saattaja menevät.)
DEMETRIUS.
Mitä? Käärö, ympärillä kirjoitus!
No, annahan kun katson:
Integer vitae, scelerisque purus,
Non eget Mauri jaculis, nec arcu.
CHIRON.
Horatiuksesta värssy, tunnen sen:
Sen luin koulukirjasta jo aikaa.
AARON.
Niin, värssy Horatiuksest', — aivan oikein!
(Syrjään.) Niin, siinä nähdään, mit' on olla aasi!
Ei pilaa tää; syyn nuuskinut on vanhus,
Ja aseet laittaa kirjoituksineen,
Jok' iskee ytimiin, vaikk eivät huomaa.
Jos viisas keisarinna jalkeill' ois,
Hän ukon sukkeluuden hyväksyisi;
Mut rauhan saakoon, rauhaton kun on. —
Niin, eikös onnen tähti meitä tuonut
Vieraina, jopa vankeinakin, Roomaan,
Näin korkealle meidät nostaakseen?
Tek' oikein hyvää mulle linnan portill'
Uhata tribuunia veljen kuullen.