ARMADO. Minun lemmittyni on tahrattoman valkoinen ja punainen.
TIISA. Sangen tahraiset ajatukset, herra, käyttävät sellaisia värejä naamarinaan.
ARMADO. Selitä, selitä, sinä hyvin kasvatettu nuorukainen.
TIISA. Isäni äly, ja äitini kieli, auttakaa minua!
ARMADO. Sievä huudahdus lapsen suusta; sangen soma ja liikuttava!
TIISA.
Puna- ja valkovärit nuo
Vikoja peittelee:
Syyntunto poskeen punan tuo,
Ja pelko valkaisee.
Syy vaiko pelko muuttaa sen,
Sit' et siis koskaan nää,
Kun poskeen aina samainen
Tuo luonnonväri jää.
ARMADO. Eikö, poikaseni, ole olemassa balladia kuninkaasta ja kerjuutytöstä?[2]
TIISA. Maailma tosin teki itsensä sellaiseen balladiin vikapääksi pari kolme miespolvea sitten; mutta luulen, että sitä ei enää ole löytyvissä, tai jos olisikin, ettei enää kelpaisi sanat eikä nuotti.
ARMADO. Tahdon teettää siitä uuden sommittelun, jotta voisin harhatekoani puolustaa jonkun mahtavan edelläkävijän esikuvalla. Poika, minä rakastan tuota maalaistyttöä, jonka tapasin puistossa tuon järjellä varustetun moukan, Kallon, parissa: hän hyvin ansaitsee —