Ensimmäinen kohtaus.
Venetia. Katu.
(Antonio, Salarino ja Solanio tulevat.)
ANTONIO.
En totta tiedä, mistä tämä synkkyys.
Mua vaivaa se: myös teitä, kuten kuulen.
Vaan kuinka löysin, käsitin ja sain sen,
Mit' ainett' on se ja mist' on sen synty,
Sit' en ma vielä tiedä.
Ja mun niin pöllöpääks tuo synkkyys saattaa,
Ett' itseni ma töin ja tuskin tunnen.
SALARINO.
Mielenne valtamerill' ajelehtii,
Miss' uhkein purjein kauppalaivanne,
Kuin meren rikkaat porvarit ja herrat,
Tai niinkuin juhlakulku vesillä,
Kopeillen katsoo pientä kauppapurtta,
Mi kunnioittain heitä kumartaa,
Kun siivin kudotuin he ohi kiitää.
SOLANIO.
Jos mulla vaarankaupall' ois niin paljon,
Niin suurin osa aatost' ulkomailla
Mun toiveitani seurais. Ruohoj' yhä
Repisin, tuulta tiedustellen; tokeet,
Satamat, sillat kartalt' etsisin,
Ja joka esine, mi laivoilleni
Vois vaaraa tuottaa, sais mun varmaan synkäks.
SALARINO.
Mun henkeni, kun keittoani jäähdän,
Minuhun kuumeen lietsois, astellessa,
Min tuhon myrsky merell' aikaan saapi.
Jos tiimalasin hiekkaa katseleisin,
Näkisin särkkiä ja lantait' oiti,
Ja rikkaan Antin, kansi sannass' aivan,
Pää kylkiluiden alla, haudallensa
Suut' antamassa. Kirkkohon jos saisin
Ja näkisin sen pyhät kiviholvit,
Het' enkö salaluotoj' aatteleis,
Jotk' uljaan laivan kylkehen vaan koskein,
Sen kaikki höysteet kylväis virtahan,
Ja laineen kuohut silkilläni peittäis,
Ja lyhyeen, nyt niin ja niin suur' arvo,
Ja huomenna ei mitään? Saattaisinko
Tuot' aatella ja aattelematt' olla,
Ett' tapaus moinen saattaisi mun synkäks?
Siis vait! Antonio, tiedän sen, on synkkä
Siit', että aattelee hän kauppojansa.
ANTONIO.
Vakuutan, en. Siit' onneani kiitän,
Ett' yhden paikan, yhden laivan turviss'
Ei ole tavarani; eikä riipu
Tän vuoden onnest' yksin kaikki varat:
Siis kauppani ei mua synkäks saata.
SALARINO.
Siis rakastunut?
ANTONIO.
Hyi!
SALARINO.
Ei sitäkään?
No, senvuoks sitten synkkä kai, ett' ette
Iloinen ole; paremp' oisi nauraa,
Hypellä, sanoa, ett' oletten te
Iloinen siit', ett' ette ole synkkä.
Kakspäisen Janon kautta! luonto luopi
Ihmeellisiä veitikoita joskus:
Ken silmill' yhä tirrittää ja nauraa
Kuin papukaija säkkipilliä,
Ja toisen taas niin muikea on muoto,
Ett' ei hän naurain hampaitaankaan näytä,
Vaikk' ilveen vannois naurettavaks Nestor.
(Bassanio, Lorenzo ja Gratiano tulevat.)
SOLANIO.
Bassanio tuoss' on, jalo lankonne,
Lorenzo ja Gratiano; hyvästi!
Parempaan seuraan jätämme nyt teidät.
SALARINO.
Olisin viipynyt, ett' oisin saanut
Teit' iloiseks, vaan paremp' ehti väliin.
ANTONIO.
Ma suurest' arvoanne kunnioitan.
Teit', arvaan, omat toimenne nyt kutsuu,
Ja tilaa käytätten, pois päästäksenne.
SALARINO.
Huomenta, hyvät herrat.
BASSANIO.
No, herrat hyvät, milloin saamme nauraa?
Nyt harvoin teitä näkee; se ei oikein.
SALARINO.
Kun aika myöntää, saatte meistä vieraat.
(Salarino ja Solanio lähtevät.)
LORENZO.
Nyt kun Antonion löysitten, Bassanio,
Me teidät jätämme; mut muistakaatte.
Miss' oli määrä puolis-aikaan olla.
BASSANIO.
Minuhun luottakaa.
GRATIANO.
Signor Antonio, synkkä teill' on muoto;
Panette mailmahan liian arvon:
Ken liiaks sitä murhehtii, sen hukkaa.
Mut ihmeest' oletten te muuttunut.
ANTONIO.
Mailmaa mulle mailm' on, Gratiano,
Näkymö, joss' on osa jokaisella,
Ja mun on synkkä.
GRATIANO.
Narrin osa mulle!
Iloiten, naurain sitten kurtut tulkoot,
Ja viinist' ennen maksa kuumaks käyköön
Kuin sydän kylmäks tuskan voihkinasta.
Miks miesi, joll' on veri lämmin, istuis
Kuin vaarin alabasterinen kuva?
Ja nukkuis valvoen, ja keltataudin
Harmista saisi? Antonio, kuules,
Sua rakastan, ja rakkaus nyt puhuu:
On ihmisiä, joiden kasvot aina,
Kuin kuljuvesi, limpipeittees' on,
Ja jotk' on itsepäisest' aina vaiti,
Aikeessa sitten saada arvoisan
Ja syvämietteisen ja viisaan nimen,
Kuin lausuisivat: "täss' on oraakkeli;
Kun minä avaan suuni, älä hiisku!"
Oi, Antonio, tunnen niitä, jotk' on
Vaan senvuoks viisaan maineessa, ett'eivät
Niin mitään puhu, sillä jos he puhuis,
Kirotuks varmaan joutuis kuulija,
Kun sanois veljellensä: sinä tyhmä.
Ma tästä puhun toiste enemmän;
Mut synkkämielen syötill' älkää käykö
Tuon narrin-nuoliaan, tuon kuoren pyyntöön.
Lorenzo, tule! — Hyvästi siks aikaa.
Ma saarnan päätän jälkeen puolisen.
LORENZO.
Niin, jätämme siis puoliseksi teidät.
Ma lienen noita mykkä-viisaita,
Kun puhua Gratianolt' en saa koskaan.
GRATIANO.
Tee mulle seuraa kaksi vuotta vielä,
Niin oman kieles äänt' et enää tunne.
ANTONIO.
Hyvästi! Rupattaa kyll' osaan minä.
GRATIANO.
No, kiitos! sillä vait'olo ei kaunistakaan muuta
Kuin kuivaa lehmänkieltä sekä neitseellistä suuta.
(Gratiano ja Lorenzo lähtevät.)
ANTONIO.
Oliko tuo nyt jotakin?
BASSANIO. Gratiano puhuu äärettömän paljon tyhjää, enemmän kuin kukaan koko Venetiassa. Hänen järki-sanansa ovat niinkuin kaksi vehnän jyvästä kahdessa ruumenkarpiossa: saat hakea koko päivän niitä löytääksesi, ja kun ne löydät, eivät ne palkitse hakemisen vaivaa.
ANTONIO.
No niin; vaan ken se neiti, jonka luo
Salaisen pyhäretken tehdä vannoit?
Lupasit tänään kertoa sen mulle.
BASSANIO.
Te hyvin tiedätten, Antonio,
Kuink' olen paljon tullut häviölle,
Kun elänyt ma olen komeammin,
Kuin heikot varan' ajan pitkään sietäis.
En vaikeroi, ett' uhka-elo moinen
Nyt mult' on kielletty; vaan suurin huoli
On saada kelpo maksuun isot velat,
Joit' elämäni, liian tuhlaavainen,
Minulle tuotti. Teille suurimmassa
Niin rakkauden kuin rahan velass' olen;
Ja rakkauteenne luottaen, nyt teille
Ilm' annan kaikki hankkehet ja tuumat,
Kuink' aion veloistani suoriuta.
ANTONIO.
Bassanio, pyydän, ilmaiskaa ne mulle.
Ja jos ne, kuin te itse, kunnon kanssa
Ain' yhtä pitää, olkaa varma että
Varani, itseni ja minkä voin ma,
Kaikk' alttiiks panen teille tarvittaissa.
BASSANIO.
Kun koululasna kadotin ma nuolen,
Sen parin samall' ammuin vauhdilla
Ja samaa tietä, mutta varovammin,
Ett' toisen löytäisin; ja alttiiks pannen
Näin molemmat, molemmat usein löysin.
Tuon poikatyön vaan kerron senvuoks että
Se mikä seuraa, viatont' on aivan.
Sain teiltä paljon, ja, kuin poika hurja,
Menetin minkä sain; vaan ampua
Suvaitkaa toinen nuoli samaa tietä
Kuin ensimmäinen, ja ma luulen, että,
Kun suuntaa tarkkaan, kumpaisenkin löydän,
Takaisin ainakin tuon jälkiheiton,
Ja kiittäin ensimmäisen velkaa jään.
ANTONIO.
Mun tunnetten, ja tuhlaatten vaan aikaa,
Kun ystävyyttän' etsitten noin kiertäin;
Enemmän loukkaatten te mua varmaan
Epäilemällä alttiuttani,
Kuin varani jos kaikki tuhlaisitte.
Siis sanokaa, mun mitä tulee tehdä,
Jot' arvionne mukaan tehdä voin,
Ja valmis olen oiti; puhukaa siis.
BASSANIO.
Belmontissa on eräs rikas neiti,
Ja kaunis, jopa kauniimpi kuin kaunis:
Suur'-avuinen. Ma hänen silmistänsä
Sain hellät, äänettömät viestit taannoin.
Hän Portia nimelt' on, ei halvemp' yhtään
Kuin Caton tytär, Bruton Portia.
Hän myös on mailmass' avaralta tuttu,
Sill' ilman neljät tuulet sinne lietsoo
Kosijoit' uhkeita; nuo keltakutrit
Kuin kultatalja ohimoilla liehuu,
Ja Belmontin ne Kolchin rannaks muuttaa,
Ja kärkkääst' etsii häntä moni Jason.
Antonio, oi! jos varoj' oisi mulla
Kilpailla arvoss' yhden kanssa noista,
Niin sydämeni aavistuksen mukaan
Epäilemättä onnen saavuttaisin.
ANTONIO.
Varani kaikk' on merillä, sa tiedät,
Eik' ole rahaa mull', ei tavaroita,
Mill' irti kultaa saisin. Mene siis,
Venetiassa luottoani koita;
Ma ponnistan sit' äärettömiin asti
Sua saadakseni kauniin Portian luo.
Rahoja oiti tiedustamaan käy,
Samaten minä teen; ja varma on,
Ett'ei mun takuun' ole kelvoton.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Belmont. Huone Portian talossa.
(Portia ja Nerissa tulevat.)
PORTIA. Toden totta, Nerissa, minä pieni olento olen tähän suureen maailmaan kyllästynyt.
NERISSA. Voisi niin olla, neiti hyvä, jos teillä olisi yhtä runsain määrin vastuksia kuin myötäkäymistä. Ja kuitenkin ovat, minun nähdäkseni, ne yhtä sairaat, jotka yltäkylläisyyteensä pakahtuvat, kuin ne, jotka puutteesen nääntyvät. Keskikohta ei siis ole halveksittava kohta. Ylellisyys tuo pikemmin harmaat hiukset, mutta kohtuus pitemmän ijän.
PORTIA. Hyvät mietteet ja oikein lausutut!
NERISSA. Paremmat ne olis, jos niitä oikein noudatettaisiin.