LANCELOT. Sehän vaan on kohtuullista, että mustalainen on kohtuulliseksi tullut; vaikka kohta kunnialliselta vaimolta olisi sopinut vaatia enemmän kohtuutta.
LORENZO. Kaikki narrit tässä sanoja suolii! Luulenpa, että kohta paras sukkeluus on olla vaiti, ja puheliaisuus ainoastaan papukaijoissa kehuttavaa. — Mene sisään, ja toimita kaikki valmiiksi päivällistä varten.
LANCELOT. Se on jo tehty, herra: kaikkien vatsat ovat valmiit.
LORENZO. Herra Jumala, sitä sananseulojaa! Toimita sitten ruoka valmiiksi.
LANCELOT. Sekin on tehty; mutta lautaset pöytään, sanokaa niin.
LORENZO. No, vieläkö siinä lautailet?
LANCELOT. Minäkö? En, herra, niin törkeä en ole.
LORENZO. Kuitenkin yhä loruelet. Aiotko tuoda koko äly-aittasi yht'aikaa näkyville? Pyydän, että ymmärrät suoran miehen suorat sanat: laita pöytä katetuksi ja ruoka eteen, sitten tulemme me syömään.
LANCELOT. Pöytä kyllä tulee eteen ja ruoka katetuksi, vaan mitä syömiseenne tulee, tehkää miten haluttaa ja maistaa.
(Lähtee.)
LORENZO.
Voi, pyhä äly, kuin hän pieksee kieltä!
Se narri kokkapuheit' armeijoittain
On muistiins' ajanut; ja monen narrin
Ylemmän' asemalla tunnen, joka
Noin myöskin konstailee ja kompin vuoksi
Pääseikan hylkää. — Jessika, kuin voit sa?
Ja nyt, hyv' armas, sano ajatukses:
Kuin miellyttää sua Bassanion vaimo?
JESSIKA.
Verrattomasti! Sangen hyvä olis,
Ett' eläis nuhteettomasti Bassanio;
Näät, vaimona kun häll' on moinen aarre,
Maan päällä hän jo taivaan ilon löytää;
Ja jos sit' ei hän löydä päällä maan,
Ei taivaasen hän koskaan saisi päästä.
Kaks jumalata taivaallisen vedon
Jos lyö, ja voitton' on maan naista kaksi,
Ja Portia toinen, pitää jotain lisää
Toiselle panna, sillä maassa kurjass'
Ei ole hänen moistaan.
LORENZO.
Moinen miespä
Juur' olen minä, kuin on vaimo hän.
JESSIKA.
Kysypäs myös, mik' ajatus on mulla.
LORENZO.
Sen heti teen; mut ensin ruoalle.
JESSIKA.
Sua tahdon kiittää, kun se vielä maistaa.
LORENZO.
Ei, säästäkäämme ruokajutuks tuo;
Jos mitä silloin pakiset, muun kanssa
Ma nielen sen.
JESSIKA.
No, kyllä minä kiitän.
(Lähtevät.)