VANHA GOBBO. Palvelijanne, armollinen herra, ja pelkkä Lancelot.
LANCELOT. Ergo, pyydän teitä, ergo, kysyn teiltä: puhutteko herra Lancelot'ista?
VANHA GOBBO. Lancelot'ista, jos suvaitsette, armollinen herra.
LANCELOT. Ergo herra Lancelot'ista. Älkää puhuko herra Laneelot'ista, isä, sillä se herra (niin ovat määränneet kohtalot ja sallimukset ja mokomat kummalliset puheenparret, kolmet sisarukset ja muut sellaiset tietoviisaudet) on totta tosiaan kuollut, tai, kuten suorin sanoin sanotaan, mennyt taivaasen.
VANHA GOBBO. Todellako? Jumala varjelkoon! Poika oli vanhuuteni sauva, ainoa tukeni.
LANCELOT. Olenko minä seipään tai seinänpönkän, sauvan tai tuen näköinen? — Tunnetteko mua, isä?
VANHA GOBBO. Herrainen aika! En tunne teitä, nuori herra; vaan pyydän, sanokaa, onko poikani (Herrassa maatkoon!) elossa vai kuolleena?
LANCELOT. Ettekö tunne mua, isä?
VANHA GOBBO. Voi, herraseni, olen umpisokea; en tunne teitä.
LANCELOT. Niin, totta toisen kerran, vaikka olis teillä silmätkin, voisitte erehtyä minun suhteeni: se on viisas isä, joka oman lapsensa tuntee. No niin, ukko, tahdotteko tietää uusia pojastanne? (Polvistuu.) Antakaa mulle siunauksenne! Totuus pyrkii ilmi; murhaa ei voi kauan salata, ihmislasta voi; mutta lopulta tulee totuus ilmi.