Järjen valon ensimäinen välähdys näkyi olleen suoranainen seuraus itse syntiinlankeemuksesta, sillä silloin ihminen ensi kerran ymmärsi erotuksen hyvän ja pahan välillä, jonka jälkeen Jumala "lähetti hänet ulos paratiisista" nahkavaatteissa s.o. fyysillisesti tiivistyneempänä.
"Käärme", järjen tuoja, syntiinlankeemusnäytelmässä on siksi hämärä käsite, että on tarpeen luoda silmäys salatieteelliseen käärme-mysterioon.
Pienestä pitäen on kirkko meille opettanut, että tämä paratiisin käärme oli ja on edelleenkin pimeyden valtojen pääruhtinas, langennut enkeli Lucifer (joka merkitsee "valon tuoja"). Tämä Lucifer sitten jollakin ihmeellisellä viekkaudella pimitti Jumalan kaikkitietäväisyyden siihen määrin, että sai tilaisuuden hiipiä Edenin paratiisiin ja onnistui siellä viekottelemaan ihmisen lankeemukseen Jumalan tietämättä. Jos lapsellinen, mutta uskollinen, kirkon jäsen uskalsi vähääkään omintakeisesti ajatella ja kysyä kirkon jumaluusoppineilta, mikä oli sitten se synti, johon ihminen syntiinlankeemuksessa lankesi, niin vastattiin tyyneellä varmuudella: tottelemattomuus tietysti, koska kerran Jumala oli kieltänyt maistamasta hyvän ja pahan tiedon puusta. Mutta miksi Jumala oli kieltänyt ihmistä saamasta tietoa hyvästä ja pahasta? Uskaltaisiko joku ehkä väittää, että Jumalan tarkotus oli ollut kasvattaa ihmisestä jonkinmoinen koneellinen olio, joka sokeasti, ilman vähintäkään itsetietoista toimintakykyä, olisi kyennyt olemaan Jumalan aseena taistelussa Jumalasta langenneita pimeyden valtoja vastaan? Vai tahdotaanko uskotella, että Jumala tahtoi panna ihmisen koetukselle, muka nähdäkseen, josko se kykenisi kestämään pahan hurmaavaa viekotuskykyä. Mistä arvosta olisikaan noiden otaksumien ohella Jumalan kaikkitietäväisyys ja hyvätahto? Tuommoiset sofistiset viisastelut ovat kai jonakin aikana olleet tarpeen tukemaan kirkollisten jumaluusoppineiden maallista valtaa, tai ehkäpä niillä on ollut merkityksensä estämässä harhaan johdettuja ihmisiä joutumasta epätoivon kamalaan kuiluun, kun kirkolla ei ollut parempaakaan tietoa jaettavana noille ihmisille niin tärkeistä henkisistä kysymyksistä. Toisaalta varma tosiasia on myöskin, että moni, estyäkseen epätoivosta, on jättänyt kokonaan harkitsematta nuo pulmalliset asiat, poistunut kirkon helmasta ja — mikä vielä surullisempaa — hyljännyt nuo vanhat pyhät kirjat muka epäluotettavina ja siten jäänyt vaille parhainta tietoa, mikä julkisesti on saatavissa ihmisen henkisestä kehityksestä.
Siksipä niin hyvin kirkkojen, jotka ovat edustamassa henkisen elämän vaalintaa ihmisten keskuudessa, kuin myöskin kaikkien henkisiä asioita harrastavien ihmisten pitäisi tervehtiä ilolla kaikkea valoa, joka voipi tuoda selvityksiä noihin hämäriin pyhien kirjojen opetuksiin eikä ryhtyä sotaan uusia aatteita vastaan, ennenkuin ovat vakavasti ja puolueettomasti arvostelleet, mistä arvosta ne ovat sekä järjen että korkeimman siveellisyyden mittapuun vaatimuksiin nähden.
Kuten mainituista viittauksista näkyy, ei salatieteellinen tutkimus hyväksy kirkon selitystä valon eli järjen tuojasta, Luciferista personallisena langenneena enkelinä, ja ehdottomasti kielteiselle kannalle asettuvat kaikki salatieteilijät kirkon selityksiin "käärmeestä" pahan iankaikkisena pääruhtinaana.
Jo se seikka, että salatiede ei tunne ehdotonta, absolutista pahaa, tekee mahdottomaksi olettamuksen, että pahalla voisi olla mitään "pääruhtinasta" jumaluuden rinnalla. Taas suhteelliselle, relativiselle pahalle on heidän mielestään käärme sopimaton vertauskuva, koska sitä ammoisista ajoista on käytetty merkitsemään ikuisuutta, milloin ehdottomassa, milloin taas ihmistajunnalle rajotetussa muodossa.
H.P. Blavatsky, aikamme suurin salatieteilijä, kirjottaa teoksessaan "Secret Doctrine" (suomennettu nimellä Salainen Oppi) käärmeestä, — alkaen toistamalla Da Chateaubriandin lauseen: "helvetissä raivottaret käyttävät sinua ruoskanaan, taivaassa Ikuisuus ottaa sinut vertauskuvakseen" — seuraavasti:
"Ofitit eli käärmeenpalvelijat väittävät, että on monenlaisia haltijoita Jumalan ja ihmisen välillä: että niiden keskinäisen arvoaseman määrää se valomäärä, mikä kullekin on suotu; ja väittävät, että käärmettä on alituisesti kutsuttava avuksi ja sitä kiitettävä sen ihmiskunnalle tekemistä erinomaisista palveluksista. Sehän näet opetti Adamille, että hän, jos söisi hyvän ja pahan tiedon puusta, voisi suunnattomasti kohottaa olemustaan näin saavuttamallaan opilla ja viisaudella. Tämän he ilmoittivat syyksi ulospäin maailmalle.
"Helppo on nähdä mistä on johtunut ensimäinen käsitys siitä, että käärmeen luonto on kaksinainen, Januksen kaltainen, — hyvä tai paha. Tämä vertauskuva on mitä vanhin, koska matelijat esiintyvät ennen lintuja ja linnut ennen nisäkkäitä. Siitä syystä syntyi villikansoissa se usko, että heidän esi-isäinsä sielut muka elävät käärmeen muodossa; siitä syystä myös yleisesti yhdistettiin käärme ja puu. Lukemattomia taruja on sen edustamista eri merkityksistä, mutta koska useimmat näistä ovat allegorisia, ovat ne nyt siirtyneet samaan luokkaan kuin ne sadut, joiden pohjana on tietämättömyys ja musta taikausko. Niin esim. kun Philostratus kertoo, että Indian ja Arabian alkuasukkaat söivät käärmeen sydäntä ja maksaa, oppiakseen kaikkien eläinten kieltä, hän varmaankaan ei tarkottanut, että sanansa olisivat käsitettävät kirjaimellisesti.
"Niinkuin edempänä tulemme näkemään, annettiin käärmeen ja lohikäärmeen nimi muinaisaikojen Viisaille, vihityille Adepteille. Heidän viisauttansa ja oppiansa söivät ja sulattivat heidän seuraajansa, ja siitä johtui tuo allegoria. Kun kerrotaan, että skandinaavilainen Sigurd paistoi ja söi tappamansa lohikäärmeen Fafnerin sydämen ja tuli siitä viisaammaksi kaikkia muita ihmisiä, merkitsee tämä samaa…