"Epiphanius laskee ilmoille erään gnostikkojen salaisuuden, koettaessaan toteen näyttää heidän 'vääräoppisuuttaan' kun hän sanoo:
"Gnostilaisilla ofiteilla oli syy käärmettä kunnioittaakseen; Se näet opetti ensimäisille ihmisille mysteriot. (Adv. Hæres.) Hindulaisten ja tibetiläisten Naagat olivat inhimillisiä Naagoja (käärmeitä) eikä matelijoita. Sitäpaitsi on käärme aina ollut yhä uudistuvan eli jaksottaisen nuortumisen, Ajan ja Kuolemattomuuden tyyppi."
Toinen kuolemattomuuden vertauskuva, jota käytetään niinhyvin raamatussa, juutalaisten ja kristittyjen pyhässä kirjassa, kuin myöskin n.k. pakanakansojen pyhissä kirjoissa, on puu. Se on niin sanoaksemme kuolemattoman aineen symboli. Edenin puutarhan keskellä kasvoi Elämän puu, ja joka sen hedelmää maistoi, s.o. oppi tuntemaan aineen perusolemuksen, tuli sen kautta kuolemattomaksi. Tästä symbolista kirjotetaan Salaisessa Opissa seuraavasti:
"Siitä asti kuin puuta ja käärmettä ensiksi alettiin käyttää yhteisesti Kuolemattoman Olemassaolon merkkinä, olivat ne totisesti jumalallisia kuvia. Puu oli ylösalaisin ja sen juuret syntyvät taivaassa ja kasvoivat Kaikkiolon Juurettomasta Juuresta. Sen runko kasvoi ja kehittyi; kulkien yli Pleerooman tasojen se levitti sinne tänne tuuheat oksansa, ensiksi vastaeristyneen aineen tasolle ja sitten alaspäin, kunnes ne koskettivat maista tasoa. Niinpä sanotaan Bhagavadgiitassa, että Ashvatta, elämän ja olemassaolon puu, jonka hävittäminen yksin viepi kuolemattomuuteen, kasvaa juuret ylhäällä ja oksat alhaalla. Juuret edustavat Korkeinta olemusta eli Ensimäistä syytä, Logosta, mutta ihmisen on mentävä niiden juurten taakse yhdistyäkseen Krishnaan, joka Arjunan sanojen mukaan on suurempi Brahmania ja Ensimäistä Syytä… häviämätön olevainen ja se, mikä on näidenkin takana — — —
"Vasta silloin kun tämän puun oksat ovat kosketelleet Edenin puutarhan maallista mutaa meidän aikamme adamilaisessa rodussa, tahrautui se tästä kosketuksesta ja kadotti alkuperäisen puhtautensa, ja silloin Ikuisuuden käärme, taivaassa syntynyt Logos, turmeltui. Vanhoina aikoina, jolloin jumalalliset hallitsijat vielä olivat maan päällä, pidettiin tuota niin pelättyä matelijaa sinä ensimäisenä valon säteenä, joka oli loistanut Jumalallisen Salaisuuden syvyydestä. Moninaisiin muotoihin se puettiin ja lukuisia luonnon vertauskuvia käytettiin sitä merkitsemään, sen kulkiessa läpi aioonisten aikojen — sen Äärettömästä Ajasta (Kaalasta) lähdettyä ja langettua aikaan ja paikallisuuteen, mitkä ovat aatteilusta kehittyneet…
"Käärme tuli pahan ja Perkeleen tyypiksi ja symboliksi vasta keskiajalla. Vanhemmilla kristityillä, samoin kuin ofitilaisilla gnostikoilla oli kaksinainen Logoksensa: hyvä ja paha käärme, Agathodaimon ja Kakodaimon. Tämän todistavat Markuksen, Valentinuksen ja monien muiden kirjotukset ja varsinkin Pistis Sophia, joka varmasti on kristinuskon ensimäisiltä vuosisadoilta."
Ylläolevista otteista voidaan saada ääriviivat vanhojen kansojen ja salatieteilijöiden käsityksille käärmeestä. He käsittivät sitä sekä kosmillisena, maailmankaikkeudellisena että mikrokosmillisena, ihmiseen kuuluvana, vertauskuvana. Kosmillisesti se merkitsi sekä tuntematonta jumaluutta että henkisyyttä yleensä kaikkialla maailmassa, ja mikrokosmillisesti: ihmisessä löytyvää jumaluutta, joka joissakin ihmisissä voi esiintyä niin täydellisenä, että näille ihmisille annettiin nimeksi Naga eli käärme. Ihmisen kolminaismaailmassa: toiminta-, tunne- ja ajatusmaailmassa vastasi tätä käärmesymbolin edustamaa henkisyyttä: järki, tajuavan ihmisen jumalallisin ominaisuus. Lemurian aikuiselta ihmiseltä puuttui järki. Ihminen, "maan tomusta" rakennettu, oli muotoonsa nähden jo sen tarpeessa, jonka vuoksi häneen, — raamatun puhetapaa käyttäen — puhallettiin "elävä henki", s.o. hänelle annettiin järjen valo. Kristus kuvaa tätä tapahtumaa kaukonäkijän sanamuodolla: "minä näin saatanan taivaasta putoavan alas niinkuin salaman" (Luk. 10:18).
Jotta tämä tulisi selvemmäksi, on seurattava salatieteellistä ajatussuuntaa yhä väljemmille väylille, ulkopuolelle maapalloamme, maailman yleiseen kehitykseen. Silloin kysymyksessä olevan tapahtuman kuvaus saa täydellisemmän valaistuksen.
On luovuttava siitä keskiaikaisesta käsityksestä, että maailmanavaruus olisi jonkun personallisen Jumalan luoma, joka avaruuden keskipisteeksi olisi asettanut tämän meidän maamme, ja että auringot, kuut ja tähdet olisivat olemassa vain sen hyödyn takia, minkä ne aikaansaavat tämän maan pinnalla asuvalle ihmiskunnalle. On uskottava tieteilijöiden kertomuksiin avaruuden äärettömistä ihmemaailmoista, miljonista auringoista, jotka suurempina kuin meidän aurinkomme elähyttävät avaruuden pienempiä kappaleita, planettoja. Johdonmukaisuuden lain nojalla täytyy näillä löytyä luomakuntia, joista useat todennäköisesti ovat meidän orgaanista maailmaamme korkeammalla. Luonnollisin on tämä otaksuma ainakin niiden taivaankappaleiden suhteen, jotka meidän aurinkokunnassamme, meidän aurinkoomme nähden, ovat suotuisammissa olosuhteissa kuin maapallomme, ja tieteilijät eivät näekään mitään luonnotonta siinä otaksumassa, että esim. planetta Venuksella löytyisi ihmiskunta, joka on kehityksessä paljon edellä maapallon ihmiskuntaa.
Tätä samaa väittävät salatieteilijät. Ihmiskehitys kuuluu kyllä maaplanetalle ja sen tarkotuksena on saavuttaa täydellinen, kirkastettu ihminen, "Kristuksen täyden mitan jälkeen", jota astetta ihmiskunta hitaasti mutta varmasti lähestyy. Mutta miljonia vuosia ajassa taaksepäin, mainitun lemurisen aikakauden keskivaiheilla, tarvitsi lapsi-ihmiskunta apua ja opastusta ulkoapäin. Silloin toisista kehitysketjuista, sanottakoon Venuksesta, tuli maan päälle korkealle kehittyneitä olentoja, jotka sitten jäivät ihmisten opettajiksi, kunnes ihmiskunta omasta kohdastaan synnyttäisi opettajansa. Nämä suuret opettajat ovat kansojen tarustoissa saaneet nimekseen "käärme" ja "viisauden lohikäärme".