Ennenkuin vaimon siemen rikki polkee käärmeen pään, sanotaan: on käärme pistävä sitä kantapäähän. Merkityksensä on tälläkin lauseella. Se viittaa siihen tosiasiaan, että luonto ei tee turhaa työtä. Sillä mitä hyötyä olisi ollut, jos luonto, kehitettyään järjen sen korkeimpaan huippuunsa, olisi sitten sen kokonaan kuolettanut? Olisihan silloin yhdellä iskulla tyhjäksi tehty koko tähänastisen kehityksen saavutus. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita. Ei järjen syttyessä kuoletettu himoluontoa, vaan se jää järjen hallinnon alaiseksi, samalla kun himoluonnon kautta valtavia ainesjoukkoja virtaili järjen mahtavan työpajan jalostettavaksi. Sama suhde on myös järjen ja intuitionin välillä, järki ei kykene Khristosmaailman eli buddhisen tason työaseeksi, yhtävähän kuin tunne eli emotioni kelpaa ajatustasolle, mutta järjellä on ääretön tehtävänsä, olla välittäjänä havahtuneelle intuitiviselle kyvylle. Täytyy löytyä yhdysside inhimillisten eri tajuntatasojen välillä. Siten ainoastaan on mahdollista tuoda päivätajuntaan ne kokemukset ja havainnot, jotka ihminen on tehnyt noissa korkeammissa henkisissä piireissä. Tätä yhteyttä näiden korkeampien kykyjen välillä kuvaa allegorinen kertomus käärmeen pistosta vaimon siemenen kantapäähän, jolloin rakkauden ja viisauden neste käärmeen myrkyn tavoin läpäisee ihmisen olemuksen ja korkeamman maailman tieto siten saa vuotaa hänen kauttansa ihmisveljien keskuuteen.
Itsekkäisyydestä vapautunut puhdas järki on ihmisen yhdysside siihen maailmaan, missä Kristuksen herrauden piirissä asustavat Viisauden vihityt Nagat eli Käärmeet. Ja kun viimeinen itsekkyyden hitunen haihtui pois ihmistajunnasta, niin lakkasi hän himoitsemasta hyvän ja pahan tiedon hedelmää. Tanhojen — Cherubimin — varjo katosi silloin paratiisin portilta, ja auenneet taivaat paljastivat onnellisen ihmislapsen silmien eteen Elämän puun — jonka hedelmän mehua hänen nyt sallittiin maistaa.
IHMISEN JÄLLEENSYNTYMINEN.
Aina siitä ajasta saakka, jolloin ihmisjärki alkoi esiintyä siksi toimintakykyisenä, että se saattoi luoda yksilöityneen, näennäisesti itsenäisen olion maailmankaikkeudessa, kuihtui sielun silmä, jolla ihminen lapsuusaikanansa näki elämänsä kuolemattomuuden ja sen identisyyden kaikkeuden elämän kanssa. Sen näön häviämisen mukana himmeni ihmiseltä hetkeksi myös hänen elämänsä päämaali ja hän jäi ikäänkuin pimeään yöhön, missä hänen oli järjellänsä etsittävä valo, joka selvittäisi hänelle ihmiselämän alun ja lopun, sen tarkotuksen maailmankaikkeudessa. Siksipä ei meidänkään päivinämme ole lakannut huuto, joka on kaikunut kautta aikojen: "mistä olemme tulleet, keitä olemme, ja mihin matkaamme?" Ja vaikka huuto onkin satojen tuhansien ehkä miljonien vuosien aikoina väreillyt ihmisten huulilla ja useita vastauksia on koetettu tuolle polttavalle kysymykselle antaa, niin ei ole voitu keksiä ainuttakaan, joka olisi ehdottomasti tyydyttänyt kaikkia.
Meidän aikanamme voidaan nuo vastaukset jakaa kolmeen, kolmesta eri tutkimus-suunnasta lähteneeseen ryhmään: materialististen epäilijöiden, kirkollisten ja salatieteilijöiden. Epäilijät eivät tahdo nähdä silmänkantamaa kauemmaksi — kun silmä on sammunut, niin on kaikki lopussa, sanovat he. Kirkollisen katsantokannan mukaan alkaa ihmiselämä äidin kohdussa, jolloin Jumala luo ihmisen ikuiseksi olennoksi tulevaisuuteen nähden. Salatieteilijät taas väittävät, että ihminen on ikuinen olento niinhyvin menneisyyteensä kuin tulevaisuuteensakin nähden ja maaelämä muodostaa vain tuon katkeamattoman elämän yhden kehitysjakson.
Epäilijöiden kanta on helposti ymmärrettävissä. Useinkin ovat he hyvin rehellisiä ihmisiä, jotka kylläkin ostaisivat totuuden melkein mistä hinnasta tahansa, jos vaan totuuden todistelu täyttäisi heidän vaatimansa ehdot. Elämän kuolemattomuus on todistettava heille silminnähtävällä ja kouraantuntuvalla tavalla, eli toisin sanoen fyysillisillä aisteilla tajuttavilla keinoilla. Mutta elämän lakisiteisyys ei ole asettunut tottelemaan heidän määräämiänsä vaatimuksia. Päinvastoin osottaa Elämä epäilijälle lakiensa loukkaamattomuuden ja samalla tien, kuinka hänelle on mahdollista niiden lakien sisällä oppia tuntemaan elämänsä salaisuuksia. Eihän valokuvaajakaan voi esiintuoda ottamaansa kuvaa päivän valossa vaan tarvitsee sitä varten pimeän huoneen, jossa jotkut kuvaukselle haitalliset valonsäteet ovat ehkäistyt; samoin vaatii henkisen ihmisen olemassaolon todistelu aivan erikoiset edellytykset. Ja niinkauankuin ei olla halukkaita totuuden ilmisaamiseksi hyväksymään ja käyttämään kaikkia tarjolla olevia keinoja, ei ole syytä odottaa, että totuutta verhoava peite saataisiin täysin poistetuksi. Yhä laajempaa totuuden näkemystä varten tarvitaan ehdottomasti ennakkoluuloton mieli, mikä ei kammoksu ottaa käteensä työasetta, joka uutuutensa takia ensin näyttää oudolta, vaan tarttuu siihen rohkeasti, voidakseen vihdoin tottuneella käytöllä huomata, mihin se kykenee ja millaisia saavutuksia sillä on voitettavissa.
Niinpä ovat psyykilliset kokeilut tiedemiesten käsissä johtaneet aivan erikoisiin tuloksiin ihmisen kuolemattomuus-kysymyksen ratkaisussa. Ei siinä kylliksi, että olisi keksitty ihmisen näkymättömät ruumiit eli ainakin useita niistä, vaan on myöskin saatu selville johonkin määrin näiden ruumiiden merkitys, kuinka fyysillinen tunto on toiselle niistä ominainen ja tunne eli sieluelämän ilmiöt toiselle, ja vielä kuinka ajatuskin vaatii itselleen erityisen "aineellisen" käyttövälineensä. Mutta vieläkin syvemmälle on kokeellisen tieteen onnistunut tunkeutua. Tuntuu uskomattomalta — mutta on epäämätön totuus — että ihmiskokeilu on voinut muuttaa ihmisessä asuvan personallisuuden aivan toiseksi, eli toisin sanoen näyttää todeksi sen ihmeellisen seikan, että samoin kuin ihmisen eri ruumilla on määrätyt vitaliset tehtävänsä erilaisia elonilmauksia varten, niin personallisuuskin on vain suurempi käyttövälineiden kollektivinen kokoelma, mutkikkaampi koneisto, jota ihminen eli jokin henkinen minuus käyttää tarpeidensa mukaan.
Tällä saavutuksella on tiede astunut mahtavan askeleen eteenpäin lähentyäkseen niitä väitteitä, joita salatieteilijät kannattavat ihmisestä, nim. että hän monen syntymän kautta vähitellen kohoutuu alemmalta asteelta ylemmäksi inhimillistä täydellisyyttä kohden, käyttäen todellakin vain eri personallisuuksia välikappaleinaan.
Niistä laajoista tutkimuksista, joita on julkaistu psyykillisen seuran aikakauskirjassa 'Proceedings' toistan erään otteen, jonka maailmankuulu kirjailija Maurice Maeterlink on teoksessaan "Kuolema" tuonut esille seuraavasti:
"Tyydyn vaan lyhyesti mainitsemaan tulokset muutamista hyvin hämmästyttävistä kokeista, jotka on tehnyt eversti Rochas.