"Olkoon heti alussa pantu huomio siihen, että eversti Rochas on oppinut, joka tieteellisellä tarkkuudella ja kaiken epäilyksen yläpuolella olevalla rehellisyydellä on tutkinut objektivista totuutta. Nukuttamalla erikoisesti tarkotukseen sopivia henkilöitä magnetismia sivelyillä, saa hän nukutetun kertomaan koko menneen elämänsä. Siten viedään henkilö vähitellen takaisin nuoruuteensa ja aivan aikaisimpaan lapsuutensa aikaan. Kussakin näistä hypnotisista tiloista esiintyy tuossa henkilössä se tajunta-aste, se luonteen ja mielen tila, mikä hänellä oli kysymyksessä olevalla kehitysasteella. Hän elää uudelleen niiden aikojen tapahtumat iloineen ja suruineen. Jos hän oli sairastellut, niin kävi hän läpi sairausajan ja tervehtymisajan täydelliseen parantumiseen saakka. Jos oli esim. kysymyksessä vaimo, joka oli ollut äitinä, niin sai hän uudelleen kokea äitiyden tyypilliset erikoisuudet, vieläpä synnytyksen ahdistuksen ja tuskan. Kun henkilö vietiin takaisin aikaan, jolloin hän opetteli kirjottamaan, niin kirjotti hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voitiin verrata hänen kouluaikaiseen kirjotukseensa silloisten kouluvihkojen mukaan."
Tämäkin on jo kovin ihmeellistä, mutta — kuten eversti Rochas sanoo — tässä on kumminkin asteltu lujalla maaperällä; on tehty havaintoja vaikeasti selitettävästä fysiologisesta ilmiöstä, jota usean kokeilun ja tarkistelun nojalla voidaan pitää varmana. Mutta joudumme vähitellen alalle, missä yhä suuremmat arvotukset meitä yllättävät.
"Asian selvittämiseksi otettakoon yksinkertaisin koe tarkastuksen alaiseksi. Koehenkilönä on 18-vuotias tyttö nimeltä Josephine, joka asuu Voiron Iseressä. Magnetisten sivelyjen kautta on hänen tajuntansa siirretty pienen sylilapsen tilaan. Sivelyjä jatketaan ja tarina etenee. Josephine ei voi enää puhua. Hänet verhoo kapalo-ajan suuri hiljaisuus, jota seuraa vieläkin salaperäisempi ja syvempi vaikeneminen. Josephine vastaa nyt ainoastaan merkeillä, sillä hän ei ole vielä syntynytkään vaan häilyy synkeässä pimeydessä. Kokeilua jatkettiin, uni tulee yhä syvemmäksi, ja äkisti puhkeaa tästä unesta esiin toisen olion ääni. Tälle tehdään kysymyksiä. Aluksi kieltäytyy hän vastaamasta, selvittäen, 'että hän tosin on läsnä, koska hän kerran voi vastata kysymyksiin, mutta hän ei näe mitään tässä häntä ympäröivässä pimeydessä.' Sivelyjä jatketaan ja vähitellen saadaan luotettavia vastauksia. Hänen nimensä on Jean Claude Bourdon, on vanha mies ja jo kauvan aikaa ollut sängyn omana sairaana, mutta kertoo silti elämänsä vaiheita. Hän on syntyisin Champvent'ista Pollitin kunnasta v. 1812, käynyt koulua 18 vanhaksi, suorittanut sotapalveluksensa 7:ssä tykistörykmentissä Besanconissa. Kertoo sitten poikamaisista vehkeilyistään ja kisailuistaan samalla kun syvässä unessa makaava tyttönen tekee kädellään liikkeen kiertääkseen viiksiään sormiensa välissä.
"Sotapalveluksesta kotiin palattuaan ei hän mene naimisiin vaan elelee yhdessä rakastajattaren kanssa ja — kertomuksen lyhentämiseksi — kuolee 70-vuotisena taudin jälkeen."
Yllä olevan vainajan kertomus haudan tuolta puolen ei ole missään suhteessa erikoinen, mutta se ei suinkaan vähennä sen todenperäisyyden arvoa. "Hän tuntee kuinka hän lähtee ulos ruumiistansa", mutta pysyy siihen kiintyneenä jokseenkin kauan. Hänen hienompi-fluidinen ruumiinsa, joka ensimmältä oli kovin hienoaineista, saa vähitellen tukevamman muodon. Hän elää pimeydessä, joka alussa tuntuu kovin vastenmieliseltä, mutta kärsittävältä ja siedettävältä. Vihdoin hälvenee yönpimeys muutaman valonsäteen läpäisystä. Hän saa sisäisen aavistuksen siitä, että hänen on jälleensynnyttävä, ja hän lähestyy henkilöä, joka hänet on maailmaan synnyttävä, nimittäin Josephinen äitiä. Hän on alinomaa tämän tulevan äitinsä seutuvilla, aina synnytyshetkeen asti, ja astuu viimein sisälle tämän lapsen ruumiiseen. Aina seitsemänteen ikävuoteen saakka oli lapsen ruumiin ympärillä jonkinmoinen haihtuva kehys, missä hän erotti useita asioita, joita hän ei koskaan sittemmin ole nähnyt.
Mutta vieläkin kauemmaksi kuin Jean Clauden personallisuuteen voitiin tunkeutua. Noin kolme neljännestuntia kestävän magnetisoimisen jälkeen vaihtuu tuon vanhan mieshenkilön ääni ilman mitään väliaikaa uudelleen pienen lapsen ääneen. Uusi hiljaisuus, uusi "limbus infantun", "lasten tuonela", sitten äkillisesti toinen ääni ja toinen personallisuus. Tällä erää on se vanhan naisen, joka on ollut kovin ilkeä ja on sen vuoksi saanut kärsiä paljon. Nykyisin, kun hän on kuollut, esiintyvät tapahtumat päinvastaisessa järjestyksessä, alkaen kokeilussa siis elämän lopulta. Hänkin on pimeydessä, pahojen henkiolentojen ympäröimänä. Hän vastailee heikolla äänellä mutta aina selvään ja seikkaperäisesti kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin, eikä hän jankkaile kuten Jean Claude teki. Tämän uuden henkilön nimi on Philomène Carteron.
"Yhä syventämällä nukkuvan unta, sanoo Rochas, saadaan ilmennyksiä Philomènen elinkaudesta. Näyttää kuin kärsivä tila haihtuisi; hän on tyyni ja vastailee aina selvällä, joskin jäykällä tavalla. Hän tietää, ettei hänestä ole pidetty kotiseudullaan, ja sen hän tahtoo tilaisuuden tullessa kostaa. Hän oli syntynyt v. 1702 ja hänen syntymänimensä oli ollut Philomène Charpigny. Hänen äitinsä isä oli Pierre Machon, joka asui Ozan'issa. Vuonna 1732 oli hän Chevroux'issa mennyt naimisiin Carteron nimisen miehen kanssa, jonka yhteydessä saadut kaksi lasta olivat kuolleet.
"Ennen tätä syntymäänsä oli Philomène ollut tyttö ja kuollut pienenä lapsena. Sitä ennen oli hän ollut mies, tehnyt murhan ja sen takia saanut kärsiä kauan 'pimeydessä', mikä pimeys jatkui hänen lapsena kuolleen elämänkin jälkeen, vaikka hän ei silloin ollut ennättänyt mitään pahaa tehdä.
"En voinut pitkittää unitilaa pitemmälle, sanoo Rochas, sillä Josephine oli kovin uupunut, ja oli sangen säälittävää nähdä häntä näiden kriisien eli vaihdosten aikana.
"Olen myöskin tehnyt kokeen, joka näkyy todistavan, että näiden medioiden havainnot ovat objektivista todellisuutta. Voiron'issa on minulla ollut kokeiluissani alituisesti mukana eräs nainen, luonteeltaan rauhallinen ja harkitseva, mutta ei ollenkaan suggestionille vastaanottavainen, nimeltään mademoisille Louise. Tällä nuorella neidolla on melkoinen kyky havaita ihmisruumiista ulosvirtaavia valunnoksia, siis myöskin eetteri- ja astraliruumiita (mikä kyky joka ihmisessä on enemmässä tai vähemmässä määrässä ja on jokseenkin tavallinen). Kun Josephinen muistoon heräsi hänen menneet elämänsä, niin näkyi mademoiselle Louisen silmälle hänen ympärillään vaaleahko värikehä eli aura, mikä aura heti muuttui tummaksi, kun oli kysymyksessä välitila kahden elämän välillä. Joka tapauksessa reageerasi Josephine kiihkeästi, kun kosketeltiin sitä paikkaa huoneessa, jossa aura oli nähtävissä, olipa se sitten vaalea tai tumma."