Noituudeksi kirkon puolelta ja petokseksi materialististen tieteilijöiden puolelta on viime aikoihin saakka luettu myöskin kaikki ne tutkimusten tulokset, joita salatieteilijät ovat esittäneet. Syynä siihen lienee ensiksikin, että useat salatieteellisen tutkimuksen saavutukset tosin jo uutuudellaan ja erikoisuudellaan ovat liiaksi hämmästyttäneet maailmaa, mutta toiseksi se surullinen tosiseikka, että salatieteilijöidenkin piiriin on päässyt hiipimään itsekkäitä onnenetsijöitä, jotka personallisten pyyteidensä saavuttamiseksi eivät suinkaan ole kammoneet harjottaa petosta. Heidän takiansa hylätään sitten koko okkultinen tutkimushaara. Mutta tuommoisia loisilmiöitä ilmenee aina kaikkienkin liikkeiden yhteydessä. Missä kerran laiva uskaltaa laskea ulos valtameren ulapalle, siellä haikalat uiskentelevat sen vanavedessä. — Pettureita esiintyy kaikkialla totuutta etsivien kintereillä. Ovatko heistä vapaat kirkkokunnat tai tieteelliset koulukunnat? Voidaan kysyä, ovatko empirisen koulun kaikki jäsenet sillä henkisyyden asteella, että he arvioivat ja rakastavat tietoa yksinomaan vaan tiedon takia, välittämättä niistä yhteiskunnallisista tai personallisista eduista, jotka seuraavat tiedon saavutuksen mukana? Totuuden etsijän silmissä ovat kaikki semmoiset yksilöt, jotka asettavat oman hyötynsä etusijalle, luettavat niiden loiskasvien joukkoon, jotka eivät vielä kykene juurtumaan tiedon etsinnän kovaan maaperään. Nämä ovat useimmiten pahimpia parjaajoita, ja huolimatta siitä, että he saavat kaiken personallisen etevämmyytensä vain toisten hankkimasta tiedosta, ovat he suuriäänisimpinä ja kiihkoisimpina alttiit soimaamaan ja ivaamaan tosi tieteilijöitä niin omassa, kuin salatieteilijöidenkin leirissä.
Jos siis tehdään tarkka ero todellisten tieteilijöiden ja todellisten salatieteilijöiden, ynnä itsekkäiden, oman edun takia tieteilijöiden piiriin lukeutuvien nousukkaiden välillä, niin ehkäpä erottava juopa ei itse asiassa olekaan niin suuri, kuin se ensi silmäyksellä näyttää.
Paitse työtavoissa, löytyy vielä näiden kahden leirin tutkimuksissa eroavaisuuksia, jotka ovat enemmän oleellista laatua. Kun tavallisen tieteilijän tutkimukset jo työtapansa perusteella ovat rajotetut yksinomaan karkeimpien aistimusten piiriin, niin siitä seuraa, että tutkimusaiheittenkin täytyy mitä ahtaimmassa merkityksessä olla rajotetut ilmenneeseen eli fenomeni maailmaan. Korkeampi tajuttava totuus on taas löydettävissä syiden maailmassa eli ulkopuolella aistittavan aineen rajoja. Vaikkapa salatieteilijänkään tutkimuksista ei voida sanoa, että ne aina liikkuisivat syiden korkeassa ja ihmeellisessä maailmassa, niin kuitenkin, koska ne tutkimukset, joita tehdäkseen salatieteiliä on muovaillut ruumiinsa herkäksi eetterin hienoimmille värähtelyille, tapahtuvat jo paljon hienommissa aineen ilmennysmuodoissa, voidaan liiottelematta sanoa semmoisen tutkijan astuneen pitkän askeleen likemmäksi näkymätöntä, salattua maailmaa.
Kun on lähemmin tarkastettu ihmistä sen eri ruumiissa, niin näkyväisissä kuin näkymättömissäkin, selvenevät helpommin sekä tavallisen tieteilijän että salatieteilijän erilaiset menettelytavat heidän totuuden etsinnässään. Samalla tulee myöskin näkyviin ja arvostelun alaisiksi kummaltakin taholta saavutetut tutkimusten tulokset.
Paitsi empiristä ja okkultista aatesuuntaa on ihmisaihe tavallaan ollut kolmannenkin suunnan tutkimuksen esineenä, nimittäin kirkollisen, ylimalkaisesti puhuen voidaan näitten aatesuuntien merkitys määritellä siten, että materialistinen suunta pääpiirteissään edustaa havainnollista tutkimustapaa ja näkyväisen ihmisen tutkimista, kirkollinen suunta sielullisen eli näkymättömän ihmisen tutkimista ja salatieteellinen tutkimus yrittää tunkeutua vieläkin syvemmälle: henkisen ihmisen salaisuuksiin, koettaen samalla johonkin määrin täydentää niitä puutteellisuuksia, joita se on havainnut edellämainituiden suuntien työssä.
Länsimainen kirkollinen katsantokanta täytyy kumminkin jäädä toisarvoiseen asemaan jo siitäkin syystä, että sen väitteet ja todistelut sielullisesta ihmisestä eivät missään suhteessa asettaudu etsivälle kannalle tai kanna tieteellisen tutkimuksen leimaa. Se vaatii jo heti uskottavaisuutta yksinomaan auktoritetiuden perusteella, ollen muka suoranainen Jumalan ilmestys. Tällainen katsantokanta tietysti leimaa itsensä epätieteelliseksi. Tieteelliset saavutukset eivät näet vaadi uskoa ilman todisteluita, mutta kirkko vaatii sokeata uskoa, käyttäen todistelunsa tueksi sitä tuntematonta, joka pätevien tutkimuksien nojalla olisi toteennäytettävä. Kun vielä lisäksi monet niistä ilmestyksistä, joita kirkko jumalallisina totuuksina saarnaa, ovat kirkkojen esittäminä siihen määrin lapsellisia, että niinhyvin materialistin kuin salatieteilijänkin niihin uskoessaan olisi asetettava "järkensä uskon kuuliaisuuden alle", niin täytyy kirkon katsantokanta jättää ehdottomasti syrjään epätieteellisenä.
Tämä on sitäkin ikävämpää kun ihminen on aihe, jonka käsittelyyn kyllä olisivat tarpeen kaikkien kyvyt, tähänastiset saavutukset kun ovat sittenkin pidettävät ehdottomasti suhteellisina, milloin onnistuneempina milloin epäonnistuneempina. Ei ole suotta verrattu ihmistä erämaan sfinksiin, joka vielä on esiinkaivamatta hietakehdostaan. Monen työase on tylsistynyt sfinksin, erämaan ihmeen, kiviseen jalustaan, ja tuhoisa sirokko-tuuli on usein jo tehdyn työn tyhjäksi tehnyt, peittämällä uudelleen hienoon hiekkaan esiinkaivetut osat, mutta yhä uudelleen löytyy väsymättömiä tutkijoita, jotka tahtovat ratkaista tuon kummallisen arvotuksen ja keksivät keinoja, joilla voittaa esiintyvät vaikeudet.
Samoin on ihmisarvotuksenkin ratkaisussa moni työ näennäisesti hukkaan mennyt, kun vanhan käsityskannan sijalle ovat puhaltaneet uusimpien tutkimusten tuulahdukset, joiden taas on vuorostaan jätettävä sija täydellisemmille käsityskannoille. Mutta semmoinen on edistyksen polku. Ja väsymätöntä kulkijaa elähyttää varma toive, että ihmissalaisuuskin kerran tulevaisuudessa on tuleva täydelleen paljastetuksi. Vuosi vuodelta, aikakausi aikakaudelta, onkin päästy lähemmäksi totuutta ja meidän aikanamme näyttää siltä, kuin häämöttäisi jo saavuttamisen mahdollisuutena Delfoin orakelin käsky: "ihminen tunne itsesi."
Lyhyt katsaus empirisen aatesuunnan kulkuun osottaa, että sekin on saanut läpikäydä kehityksen vaihdosten nousu- ja lasku-ajat.
Alkeellisimpana esiintyi materialististen tiedemiesten kanta viime vuosisadan vaihteessa. Mikäpä heidän mielestään ihminen muu olisi, kuin miltä se näyttää aistimille? Ainekasautuma, jota kutsutaan lihaksi, luuksi, vereksi ja hermoiksi — ja tämä on tulos luonnon sokeiden, mekaanisia lakeja tottelevien voimien vuorovaikutuksesta. Äärettömien aikojen kuluessa oli muka tähtiusvan eetteriäkin hienompi aines tiivistynyt tiivistymistään siihen karkeaan muotoon, jota me aineella ymmärrämme, ja sitten vähitellen samojen mekaanisten voimien vaikutuksesta, muodostunut orgaaniseksi aineeksi, jonka toiminta näkyy ihmisruumiin solujen elinilmauksina.