1:NEN TIETÄJÄ:
Tiedotpa ylen totiset, entisaikaiset, vakavat, lausut vaimo valkohapsi, hallitsiatar hämärän.
Muistan eilispäivän lailla, hetken äsken häipynehen, tapahtuman taannottaisen, vuosisatojen takaisen, jolloin taivo-neidon taika näytti nuorelle minulle, loisti ylväsmieliselle, ettei sieluni salista sisimmästä mun sydämein himo ollut hälvennynnä, haihtununna lemmen löyhkä, vietti ilkeä imetty.
Vielä kerran leimahteli lihan mahti liekkihinsä, kiemaellen kiihotellen nautintojen nouantahan aivan uusilta aloilta.
Vietti vieri valloillensa, irroillensa Hiiden hirvi, — kunnes sen avulla Luojan kytkin tiedon kaulaimella, kokemuksen kuolaimella, pilttuhunsa piehtaroimaan olemukseni onkaloissa.
Se ei ollut leikin tehty laiskotellen laadittava.
2:NEN TIETÄJÄ (vasemmalla):
Sitä tietä tänne saimme kaikki, pääsimme perille, matkattuamme mäkinen, kivikkoinen, kannokkoinen, orjantappurainen taival, viekkahana viittanamme soihtu Neitsyen sikermän loihtu-lyhdystä leviten.
Kun oli tutuksi tullut, sielulle jo selviöksi tuon valon tosi olemus, ymmärsi sen yllykkeeksi tehtävähän tenhoisampaan: suistamahan Hiiden ruuna, järjen juoksija hevonen, kulia täytyy kuolaimina olla hillintä himojen, oivallisna ohjaksina aivotusten varma juoksu.
Ruuna tuo ei ruuninkarva astu arki katsannalle nelistellen nähtäville, ennenkuin on mielen oikut alistettu tiedon alle.