1:NEN TIETÄJÄ (jatkaen):
Katse kauas kantavainen kuvitteli Kauollemme tyttäremme, tähtitarhan usvaisen utu-kuvasen, ilmeiseksi ihmiseksi, miesten mieliteltäväksi.
Mieli kohta miekkosella myrtyi taiasta mykäksi: heitti herkeästi hekuman maisen lemmen maistannassa oman onnensa nojahan, mielin siihen mieltymättä mielellänsä milloinkana.
Kun hän, tullen tuntoihinsa, koitui aamulla kotihin, kuuli siskon kielittelyn Kyllikin kylänkulusta, niin hän laski lankeemuksen vaa'alle vivuttomalle, löytämättä kunnon puolla punnuksia painavia, jotka vastaisi vikoja, tasoittaisi puuttehia entisen hyvän emännän — pienemmiksi, siettäviksi.
Siitä syöksihe sotahan, saihe teille taisteluiden, vastoin vanhan vaatimusta, varoitusta vaimon, siskon.
KAUKOMIELI (joka sillä aikaa on saapuuut luolaa ovelle ja tarkastellut ovea joka puolelta):
Jo mä joutunut johonkin, ihmehesen ennättännä, pahan päässyt pälkähästä, vaaroista ja vastuksista matkan varrella vakavan, milloin auttajana multa vuorenpeikot voimillensa, vesi-hiidet hirmuillensa, Mahun aikuiset urohot, milloin miekkani tulinen, jolla voitin velhot, noidat, kaadoin maahisten katehet pääni päältä, viereltäni, kupehelta kummaltakin, — mutta estettä en moista, mokomata, kohdannunna koko pitkällä polulla, kuin nyt vasta ensi kerran tuommoisen tupa pahasen, Pimentolan pirtin eessä. (Yhä tutkien ovea.) Näe en käden sijoa, kynnystä, en pihtipieltä, vemmeltä, mitä vetäistä, ripoa, mun riivaistaksi uksi kumma umpinainen auki, selkoseljällensä.
Kun ei tässä tiedot auta, taidotpa tavallisimmat, raahdin muuksi muutellaita, tohdin toisiksi ruveta.
(Tekee keihäällään ristia (X) merkin oven edessä, lausuu hiljaa taikasanan, jolloin kuuluu ukkosen jylinää, kuun valo peittyy, näyttämö pimenee ja Kaukomieli häviää näkyvistä. Kun valaistus hetkisen kuluttua tulee ennalleen, on Kaukomieli ilmestynyt luolan sisäpuolelle aivan Louhen eleen.)
LOUHI (nousten asemiltaan, astuu äkkiä askeleen Kaukomieltä kohden):