Jo on aika miehen nousta, Kaukomielenkin kavuta, korkealle kukkulalle, vihannalle vainiolle aatemaailman aloilla.
Sieltä iskeös itähän silmäs' päivän nousun puolle, mistä viisaus valuvi, valo koittaa ihmisille, niin sa nähnet hietikolla, kuloharjan kuusikolla, jonka tukka tulta tuiskii, harja suihkivi savua.
Oletko näkyä tuota unissa, tai valveillasi sattunut sa sattumalta — — —
KAUKOMIELI (katkaisten kiihkeästi Tietäjän jatkeen):
näkemähän näykkivätä —
Hiiden hirmuista hepoa?
(Kummastellen.)
Milloinka inehmon mieli
moista tahtoisi tajuta?
LOUHI (varoittaen):
Koita kuuroin korvinesi kuulla kitsastelematta opastusta antamaamme!
2:NEN TiETÄJÄ:
Mikäli pyhäinen pyyde, halu polttavan palava, täyttää rinnan ihmislapsen Tietohon takertumahan ajatustensa avulla, ajopelin aivojensa, — — — sikäli lähellä hetki matkan päähän pääsemähän, näkemähän on näkyä, jossa ratsu raudankarva valmihina vuottelevi päästä vallas valjahisin korjan kestävän etehen.
Ellös tulta tunnustellen säkeniä säikähtele, tukastansa mi tulevi, silmän yltä sinkoavat, jouhista hevosen harjan. Tulta tutkios visusti vakavasti vaaliellen, kohta sen tutuksi tunnet omaksesi arvaelet.