Kerto'os oi se tarina! Ijän kaiken rakkautta turhaan oon ma etsinynnä!
3:MAS TIETÄJÄ:
Kerran kun alussa aian, uuden kauden koittaessa, Ukko itse uotteleikse maamme luojaksi ruveta, niin hän silloin rinnoiltansa riisti rikkahan ilonsa sydämensä lempilapsen kapeen kaikista pyhimmän.
Sen hän laski lainehille luonnon laajoille vesille allina ajelemahan, sotkasena soutamahan, joutsenena laulamahan, kyyhkynä kuhertamahan.
Rinta täynnä rakkautta: elon mahlana imetty Ylijumalalta yksin, loihti luonnotar lukeva, vesilintu kaunokaula, saaret, maat ja manterehet. karit, luodot, salmet, niemet, ulapan ikuisen usvan, aavan aukean selälle: muni kultaiset munansa, joista joutuvi parahin auringoksi, antamahan paistehensa päivyelle, toiset tuiki tarpehiksi: kuuksi yön kumottamahan, tähtösiksi tuikkamahan.
Syntyi maailma matala, ihme-metsikkö ihana halmemaiksi ihmislasten, pelloiksi Kalevan kansan.
Kun oli palanut kaski, palo musta muokattuna, tuntui tuima tuulen puuska viima voimakas idästä, jonka syöksyvi sylistä, vieryi kylvö kontistansa, kulon kauhean jälille, kelpo karsta hiillokselle siementä sekalajia: ohran, kauran, Vienan vehnän, käpyjä kotoisten puiden: hyvän- ja pahuuden-tiedon, — — itoista, epäitoista — —, joista kasvoi kasvikunta kansan ruuaksi Kalevan.
Heilläpä maku ovela, mielihalu mielettömin: pahantiedon puun hedelmä maistoi mielelle paraiten.
Siitä siittyi tauti, talma, rutto kauhea rupesi kansan suonissa sytehen, synnyttäen syyhyt, syövät, paisehet pahan hajuiset, koiskan haavat, kalman katkut, tarttui Tuoni maailmahan, kuolema karu, kamala, asuntoihin ihmislasten. Kaunis maisema keväinen, kuva kirkas, kiehtovainen, sysimustaksi mureni.
Ihanainen yrttitarha päivettyen päistäreiksi muuttui kalman karsinaksi.